Mikä on nero?

Kun nyt tässä mietin, en oikein osaa määritellä neroutta. Olisiko se sitten sitä, että pystyy johonkin, mihin kukaan aiemmin ei ole pystynyt. Tai keksii jotain sellaista. On jollakin tavalla niin ylitse muiden taitava, etteivät muut voi kuin huokailla, että voi mikä nero hän onkaan.

Yritin miettiä tietämiäni ihmisiä, joita on kuvailtu sanalla nero. Tuli mieleeni Einstein ja Leonardo da Vinci. Mielestäni heitä yhdistävä tekijä on jonkinlainen estoton haaveilu. Että maailmassa voi olla kaikenlaista mitä ei vielä tiedetä. Kyllä, se voisi olla neron määritelmä: pystyä kehittämään jotain, mikä on kaikkien muiden mielestä aivan älytöntä kunnes se todistetaan olevaksi. Mutta: nerous tässä mielessä vaatii onnistumista, pelkkä estoton sekoilu ei ole neroutta vaan pöhköyttä.

Eli nerous vaatii muutakin. Se vaatii taitoja. Se vaatii monien eri taitojen ja maailmojen yhdistelyä. Pitää olla aivan älyttömän taitava ja estoton ajattelija, mutta myös taitava monialaisesti.

Ja ollakseen onnistunut nero, täytyy olla aivan hillittömän hyvä itsetunto, että kestää pitkiä aikoja muiden pilkkaa, kun vielä kehittelee päättömiä suunnitelmiaan, kunnes sitten lopulta onnistuu ja saavuttaa maineen ja kunnian.

18. Nero

Marcel Proust on nero. Monesta ei niin voi sanoa, mutta Marcelia ei mikään muu sana kuvaa paremmin.

Olen uppoutunut Marcelin kadonneeseen aikaan, enkä halua päästä pois. Marcel kirjoittaa omista muistoistaan, muistamisen ja unohtamisen helppudesta ja vaikeudesta, ajasta ja ihmisyydestä. Hän tekee sen niin hengästyttävän upeasti, syvällisesti ja oivaltavasti, etten saa otetta, miten kukaan yksi ihminen on voinut pystyä siihen. 3200 sivua, joka näyttää sisältävän suunnilleen tuhat perustavan laatuista, oman kirjansa vaativaa ajatusta. Toki Marcel kirjoitti pääteostaan 14 vuotta, mutta silti.

Ehkäpä nero on ihminen, jonka saavutuksia ei voi ymmärtää. Nero tuntuu ylittävän inhmilliset rajoitteet, Marcelin tapauksessa ihmisen psykologisen ja filosofisen ajattelun kekseliäisyyden rajat.

Hiljaisia sanoja ja tyhjää puhetta

R&A:ssa kävimme katsomassa Kim Ki-Dukin elokuvan Breath. Siinä ihmiset eivät juurikaan puhuneet toisillensa mitään. Välillä teki mieli nousta seisomaan täpötäydessä teatterissa ja huutaa, että puhukaa toisillenne perkele! Ymmärrettävää toki oli, että yksi hahmo ei puhunut, sillä hän oli lävistänyt kurkkunsa teroitetulla hammasharjalla, eikä voinut puhua vaikka olisi halunnutkin. Silti välillä tuntui, että häntä oli helpointa ymmärtää.

No jaa. Ongelma ei varsinaisesti koske vain puhumattomia aasialaisia, samanlaista problematiikkaa koskettelee esimerkiksi länsimaisen kulttuurin huipentuma Serranon perhe. Se perhe kälättää kuin pululauma, mutta yleensä aina väärille ihmisille. Miehet ja naiset käpertyvät omiin joukkoihinsa pohtimaan, että mitähän se toinen sukupuoli nyt haluaa ja mitähän ne nyt juonivat, ja sitten kaikki on ihan solmussa. Taas närkästynyt katsoja huutaa sohvalla, että puhukaa perkele!

Luulen, että käsillä on yleismaailmallinen ongelma: ihmiset eivät puhu asioista niiden oikeilla nimillä oikeiden ihmisten kanssa. Nyt, kun olen tiedostanut ongelman, aion omassa elämässäni ryhtyä väistelemään sitä (sen sijaan, että esimerkiksi kohtaisin sen, olenhan raukka). Koen, että minun elämässäni puhutaan kovastikin ja asioista, mutta lukiessani Haitekstiä törmäsin uudenlaiseen puheongelmaan, joka ehkä yltää itseenikin:

"Tajusimme, että meidän keskinäiset keskustelumme olivat kehittyneet eräänlaiseksi pikakirjoitukseksi, siistiksi, eleettömäksi minimalismiksi. Tuntui äänen, ajan ja ponnistusten tuhlaamiselta täyttää kangas leveillä, näkyvillä siveltimenvedoilla ulkopuolisten nähtäväksi. Puheeseen piti lisätä alaviitteet, Clio kuvaili sitä myöhemmin kun kävelimme takaisin telttaan." (Steven Hall: Haiteksti.)

Niin. Ehkä kyse on nimenomaan siitä. Kovasti rakastuneena tai muuten vain tiiviissä ihmissuhteessa ihmisten kommunikointi muuttuu niin tehokkaaksi, että sitä on muiden kovin vaikea ymmärtää. Ja sitten, kun ihmissuhde vaikka vähän lurpsahtaa, voi kommunikointi silti jäädä minimaaliselle tasolle ja muuttua itsellekin käsittämättömäksi. Ihmiset puhuvat toisilleen merkityksettömiä sanoja, toistensa ohi ja tyhjyyteen. Hui. Sellaista en ala kyllä.

;)

Opin tällä viikolla, että 93% viestinnästä on sanatonta ja vain 7% sanallista. Ilmankos tekstareitse ja mailitse ja muuten tulee niin paljon väärinkäsityksiä, kun pois jää suurin osa informaatiosta.

Tuntuu kurjalta, että nykyajan ihmiset - tai lähinnä kai nuoret - eivät osaa enää samalla tavalla kuin ennen ilmaista tunteita ja sävyjä sanallisesti. Mistä muusta kertoo se, että joka helvetin lauseen perään pitää laittaa hymiö? Kyllä minusta pitäisi voida lähtökohtaisesti olettaa, että lukija kykenee pelkästä tekstistä käsittämään millä fiiliksellä sanoma on tarkoitettu.

Käytän itsekin hymiöitä kyllä. Lähinnä tekstareissa. Ja lähinnä silloin, kun oikeasti tarkoitan, että kyseessä on asia jolle hymyän tai nauran. En silloin, kun lähetän jotain ihan normifiilareissa, mutta en tarkoita asiaa tappouhkauksena. For fuck sake. Ehkä mä en vaan taas tajuu.

Voipa hymiöissä olla toki jotain hyvääkin. Juuri nyt en kyllä keksi mitään. Minusta se lähinnä köyhdyttää kieltä. Olisihan se nyt ihan persettä, jos kirjallisuudessa olisi joka lauseen perässä merkintä, että missä mielessä se on tarkoitettu. Tai elokuvissa olisi koko ajan jossain kulmassa kuvio, joka kertoisi, miten kuuluu reagoida. Niin kuin taustanauru ameriikkalaisissa komedioissa. Että tiedetään milloin kuuluu nauraa ja milloin huokaista säälivästi.

17. Puhe

Puu-he puu-he puu-he!

Minun täytyy esiintyä ylihuomenna. Pitää viiden minuutin vaikuttava puhe valitsemastani aiheesta. Jännittää. Aihekaan ei ole oikein selvillä.

Ennakolta tiettyyn aikaan määrätty puhe on kovasti keinotekoinen viestintäperformanssi. Entisvanhasissa yhteisössä ei varmaankaan koskaan pirkko sanonut juhanille, että minusta sinun pitää ylihuomenna ruuan jälkeen puhua meille perunoista mielenkiintoisesti viisi minuuttia.

Mikäli ei ryhdy poliitikoksi, on melkoisen todennäköistä, että puheviestinnän kurssin ulkopuolella kovin moni tarvitsee ennakolta suunnitellun puheen pitämisen taitoa - kommunikointi kun perustuu vuorovaikutukseen.

Keskusteluviestinnän kurssi pakolliseksi!

Kreikan meri, meri Kreikan

Flunssassa kun miettii merta, on ainoa mikä tulee mieleen tämä:

Kreikan meri, meri Kreikan.

Eikä siinä mitään vikaa ole.

Baltianmeri

Minusta on ehkä vähän jännittävää, että Itämeri on Itämeri, noin niin kuin nimeltänsä. Olen jo pitkään ihmetellyt, että kun se sama meri on luonnollisesti Virolle Länsimeri, niin että miksei sille merelle ole voitu antaa yleispätevää nimeä. Ikään kuin ettei tarvitsisi pähkiä että mistä päin merta katsoo, että miksi sitä kuuluu kutsua. Tai siis onhan sille annettu parempikin nimi, the Baltic Sea.

Itse asiassa voidaanhan me sanoa ihan mitä me itse halutaan. Vaadin Itämeren muuttamista Baltianmereksi! Kaiken baltialaisen yhteisymmärryksen vuoksi. Jospa näin kaikki alamme baltialaisen yhteistyön nimissä kutsua välistämme merta Baltianmereksi, ja minä ainakin lupaan pyhästi myös lopettaa sanomasta Viroa jatkuvasti Eestiksi.