Hiljaisia sanoja ja tyhjää puhetta

R&A:ssa kävimme katsomassa Kim Ki-Dukin elokuvan Breath. Siinä ihmiset eivät juurikaan puhuneet toisillensa mitään. Välillä teki mieli nousta seisomaan täpötäydessä teatterissa ja huutaa, että puhukaa toisillenne perkele! Ymmärrettävää toki oli, että yksi hahmo ei puhunut, sillä hän oli lävistänyt kurkkunsa teroitetulla hammasharjalla, eikä voinut puhua vaikka olisi halunnutkin. Silti välillä tuntui, että häntä oli helpointa ymmärtää.

No jaa. Ongelma ei varsinaisesti koske vain puhumattomia aasialaisia, samanlaista problematiikkaa koskettelee esimerkiksi länsimaisen kulttuurin huipentuma Serranon perhe. Se perhe kälättää kuin pululauma, mutta yleensä aina väärille ihmisille. Miehet ja naiset käpertyvät omiin joukkoihinsa pohtimaan, että mitähän se toinen sukupuoli nyt haluaa ja mitähän ne nyt juonivat, ja sitten kaikki on ihan solmussa. Taas närkästynyt katsoja huutaa sohvalla, että puhukaa perkele!

Luulen, että käsillä on yleismaailmallinen ongelma: ihmiset eivät puhu asioista niiden oikeilla nimillä oikeiden ihmisten kanssa. Nyt, kun olen tiedostanut ongelman, aion omassa elämässäni ryhtyä väistelemään sitä (sen sijaan, että esimerkiksi kohtaisin sen, olenhan raukka). Koen, että minun elämässäni puhutaan kovastikin ja asioista, mutta lukiessani Haitekstiä törmäsin uudenlaiseen puheongelmaan, joka ehkä yltää itseenikin:

"Tajusimme, että meidän keskinäiset keskustelumme olivat kehittyneet eräänlaiseksi pikakirjoitukseksi, siistiksi, eleettömäksi minimalismiksi. Tuntui äänen, ajan ja ponnistusten tuhlaamiselta täyttää kangas leveillä, näkyvillä siveltimenvedoilla ulkopuolisten nähtäväksi. Puheeseen piti lisätä alaviitteet, Clio kuvaili sitä myöhemmin kun kävelimme takaisin telttaan." (Steven Hall: Haiteksti.)

Niin. Ehkä kyse on nimenomaan siitä. Kovasti rakastuneena tai muuten vain tiiviissä ihmissuhteessa ihmisten kommunikointi muuttuu niin tehokkaaksi, että sitä on muiden kovin vaikea ymmärtää. Ja sitten, kun ihmissuhde vaikka vähän lurpsahtaa, voi kommunikointi silti jäädä minimaaliselle tasolle ja muuttua itsellekin käsittämättömäksi. Ihmiset puhuvat toisilleen merkityksettömiä sanoja, toistensa ohi ja tyhjyyteen. Hui. Sellaista en ala kyllä.

;)

Opin tällä viikolla, että 93% viestinnästä on sanatonta ja vain 7% sanallista. Ilmankos tekstareitse ja mailitse ja muuten tulee niin paljon väärinkäsityksiä, kun pois jää suurin osa informaatiosta.

Tuntuu kurjalta, että nykyajan ihmiset - tai lähinnä kai nuoret - eivät osaa enää samalla tavalla kuin ennen ilmaista tunteita ja sävyjä sanallisesti. Mistä muusta kertoo se, että joka helvetin lauseen perään pitää laittaa hymiö? Kyllä minusta pitäisi voida lähtökohtaisesti olettaa, että lukija kykenee pelkästä tekstistä käsittämään millä fiiliksellä sanoma on tarkoitettu.

Käytän itsekin hymiöitä kyllä. Lähinnä tekstareissa. Ja lähinnä silloin, kun oikeasti tarkoitan, että kyseessä on asia jolle hymyän tai nauran. En silloin, kun lähetän jotain ihan normifiilareissa, mutta en tarkoita asiaa tappouhkauksena. For fuck sake. Ehkä mä en vaan taas tajuu.

Voipa hymiöissä olla toki jotain hyvääkin. Juuri nyt en kyllä keksi mitään. Minusta se lähinnä köyhdyttää kieltä. Olisihan se nyt ihan persettä, jos kirjallisuudessa olisi joka lauseen perässä merkintä, että missä mielessä se on tarkoitettu. Tai elokuvissa olisi koko ajan jossain kulmassa kuvio, joka kertoisi, miten kuuluu reagoida. Niin kuin taustanauru ameriikkalaisissa komedioissa. Että tiedetään milloin kuuluu nauraa ja milloin huokaista säälivästi.

17. Puhe

Puu-he puu-he puu-he!

Minun täytyy esiintyä ylihuomenna. Pitää viiden minuutin vaikuttava puhe valitsemastani aiheesta. Jännittää. Aihekaan ei ole oikein selvillä.

Ennakolta tiettyyn aikaan määrätty puhe on kovasti keinotekoinen viestintäperformanssi. Entisvanhasissa yhteisössä ei varmaankaan koskaan pirkko sanonut juhanille, että minusta sinun pitää ylihuomenna ruuan jälkeen puhua meille perunoista mielenkiintoisesti viisi minuuttia.

Mikäli ei ryhdy poliitikoksi, on melkoisen todennäköistä, että puheviestinnän kurssin ulkopuolella kovin moni tarvitsee ennakolta suunnitellun puheen pitämisen taitoa - kommunikointi kun perustuu vuorovaikutukseen.

Keskusteluviestinnän kurssi pakolliseksi!

Kreikan meri, meri Kreikan

Flunssassa kun miettii merta, on ainoa mikä tulee mieleen tämä:

Kreikan meri, meri Kreikan.

Eikä siinä mitään vikaa ole.

Baltianmeri

Minusta on ehkä vähän jännittävää, että Itämeri on Itämeri, noin niin kuin nimeltänsä. Olen jo pitkään ihmetellyt, että kun se sama meri on luonnollisesti Virolle Länsimeri, niin että miksei sille merelle ole voitu antaa yleispätevää nimeä. Ikään kuin ettei tarvitsisi pähkiä että mistä päin merta katsoo, että miksi sitä kuuluu kutsua. Tai siis onhan sille annettu parempikin nimi, the Baltic Sea.

Itse asiassa voidaanhan me sanoa ihan mitä me itse halutaan. Vaadin Itämeren muuttamista Baltianmereksi! Kaiken baltialaisen yhteisymmärryksen vuoksi. Jospa näin kaikki alamme baltialaisen yhteistyön nimissä kutsua välistämme merta Baltianmereksi, ja minä ainakin lupaan pyhästi myös lopettaa sanomasta Viroa jatkuvasti Eestiksi.

Suolaa silmässä ja aaltoja suussa

En ole ehtinyt tänä kesänä kertaakaan uimaan meressä, koska olen ollut törkeästi ylityöllistetty. Toisaalta meressäuimattomuuteeni saattaa vaikuttaa myös se, että en pidä uimisestä meressä. Suolainen vesi maistuu pahalta ja merellä tuulee aina niin paljon, että meinaa hukkua.

Merestä an sich pidän kyllä, koska elin lapsuuteni rannikkokaupungissa. Meri on rauhoittava, ikuinen. Minusta on turvallista olla meren vieressä.

Kun asuin vielä kotona iskä tuli joskus aurinkoisina kesäpäivinä aikaisin töistä kotiin, kiinnitti surffilaudan ja maston katolle ja ajoi meidät merelle surffaamaan.

Surffaaminen on kivaa mutta vaikeaa. Vähän niinku elämä.

16. Meri

Minä olen sisämaasta. Ehkä siksi minä olen ehdottomasti makean veden ihminen. Minä pidän lammista, järvistä, puroista, lätäköistä, joista. Mutta minä en pidä merestä.

Meri on pelottava. Se on iso, tuntematon, kauhea, syvä, musta, arvaamaton, rannaton ja kaikkia muita kauheita adjektiiveja. Meressä elää pelottavia eläimiä joita ei ole vielä löydetty. Siellä pohjassa voi olla mitä vain. On parempi pysyä poissa sieltä, antaa niiden sokeiden merihirviöiden nukkua. Merenpohjassa on Kraken ja Godzilla ja Tursas ja mitä kaikkea. Jo pelkkä vesi on kauheaa. Suola sokaisee, vesi menee kurkkuun, pohjaimu vetää ja sitten kuollaan hukkumakuolo, josta olen kyllä lukenut, että se on miellyttävä tapa kuolla. Mutta silti, en tahdo lähtökohtaisesti kuolla. Olen vielä siinä naiivissa vaiheessa, että kuvittelen eläväni ikuisesti. Meri ja kuolema liittyvät yhteen. Merimiesten hauta se on.

Asujen asu

Kun ajattelen teepaitoja, mieleeni tulevat heti James Dean ja Marlon Brando. Niin varmaan on tarkoituskin. Mielessäni valkoinen teeppari ja farkut assosioituvat kaikkeen siistiin, kapinallisuuteen ja komeuteen. Sellaiset miehet mutisevat vähän epäselvästi, häipyvät vaan yhtäkkiä, ovat rohkeita ja umpimielisiä. En minä sellaista miestä kotiini haluaisi, mutta on Jamesissa ja Marlonissa jotain ihmeellistä. Eikä vähiten se, että he uskalsivat liikkua julkisesti alusvaatteissa. Ehkä teeppari aikoinaan oli vähän kuin Madonnan tötterötissiasut.

Kiitos teille, kuolleet ikonit, että saamme pukeutua teeppareihin. Kiitos teille, kun osoititte meille maailmankaikkeuden ikuisesti upeimmat asun joka sopii kaikille ja kaikkiin tilanteisiin. Marlon Brandon kuva on Viettelysten vaunusta (1951) ja James Dean Nuoresta kapinallisesta (1955), yli viisikymmentä vuotta vettä virrannut, eikä mitään kulumisen merkkejä. Huh huh.

Teenkeltaiset hampaat

Olen ei-niin-intohimoinen teenjuoja. Kotona ei yleensä tee tule mieleenkään, mutta töissä juon kahdeksan tunnin päivän aikana noin 6-7 desiä keisarin morsianta. Yltiöpäinen teenjuontini johtuu siitä, että duunipaikan ainoat ilmaisboonukset ovat joko vapaa kahvi ja tee, ja kuten aiemmin nakkimetsässä olen huhuillut, en kahvista per se pidä lainkaan.

Toissapäivänä sain kuitenkin kuulla työkaveriltani, että joidenkin tutkimusten mukaan tee värjää hampaita jopa enemmän kuin kahvi ja tupakka! Uutinen järkytti minua kovasti, koska luulin säästäväni hampaitani kahvin juomattomuudellani ja tupakan polttamattomuudellani. Kakanmarjat, hampaani ovat tätä vauhtia voikukakan väriset vuoden päästä.

Keisarin morsiammella on keltaiset hampaat. Kuka olisi arvannut?

Ihanat teenjuojatytöt

Aika usein minä mietin, että pitäis lopettaa kahvin juonti ja siirtyä teehen. Tee on semmoista pehmeiden, ajattelevien, humaanien ihmisten juomaa. Sitä juo sellaiset tytöt joilla on pitkä tukka, huivi päässä, ei meikkiä mutta ne on ilmankin tosi sieviä, niillä on isot villapaidat, puukoruja ja hauskat kengät. Sitten niillä on iso höyryävä muki, ja ne juo esimerkiksi kookoksen makuista teetä. Ei koskaan tavista earl greyta, vaan jotain vähän humaanimpaa. Minäkin voisin haluta olla sellainen tyttö. En tämmöinen tavallinen kahvinjuoja-ankimus.

15. Tee

Ostin tänään teetä. Vihreää teetä. Aina kun minä juon teetä, se on vihreää. Siksi että se on terveydellisempää kuin musta tee. Valkoisesta teestä minä en tiedä. Tai niistä rooiboksista ja muista. Lienevätkö edes teetä vai vaan jotain yrttijuomia. Mutta minä tiedän, että vihreä tee on hyväksi ihmiselle: se nopeuttaa ruuansulatusta, ehkäisee vähäsen masennusta, hidastaa solujen rappeutumista ja ehkäisee syöpä. Ja saattaa se tehdä muitakin juttuja.

Harmi vaan että vihreä tee ei oikein maistu millekään. Vaikka pussia lilluttaisi vedessä tuomiopäivään niin ei vaan maistu. Mutta eipä sitä kaikkea voi ihminen saada.

Haihattelua

Minua vaivaa usein tunne, etten ikinä saavuta tavoitteitani. Että en ikinä saa opintojani loppuun asti suoritettua, enkä ikinä keksi mitään omaperäistä, eikä minusta tulekaan Suomen arvostetuinta intellektuellia. Tavoittelen liikoja, haihattelen niin kuin äitini sanoisi.

Katsoin eilen tositarinaan perustuvan elokuvan Valhe, jossa päähenkilö oli kesken lääkäriopintojensa romahtanut ja lopettanut tenteissä käymisen. Hänellä ei kuitenkaan ollut rohkeutta kertoa opiskelukavereilleen tapahtuneesta, vaan opiskeli useita vuosia suorittamatta mitään, valehteli valmistuneensa lääkäriksi, valehteli työpaikastaan, vaikka todellisuudessa istui kaiket päivät tyhjyyteen tuijottaen kahviloissa ja taukopaikoilla, ja lopulta tappoi vaimonsa, lapsensa ja vanhempansa.

Minä en halua tappaa ketään.

Katinkultaa kaikki vaan

Omat saavutukseni tuntuvat mielessäni menettävän merkityksensä melko pian niiden saapumisen jälkeen. Esimerkiksi tein hulluna töitä sen eteen, että pääsin kirkkain pistein sisään yliopistoon. Olin siitä kovin ylpeä ja pidin sitä isona saavutuksena. Hetken. Nyt seitsemän vuotta myöhemmin se tuntuu suorastaan itsestäänselvyydeltä. Mitäs muuta mun elämässä nyt olis voinut tapahtua: totta kai mä nyt yliopistoon pääsen, kaikkihan sinne pääsee. Jos haluaisin päästä uudestaan niin ihan helposti pääsisin, no prob. (no okei, maisterit saattaa päästä sisään yliopistoon muutenkin vähän helpommin kuin keskivertopaperit kirjoittaneet epäkypsät ylioppilaat).

Näin tuntuu käyvän vähän kaikille saavutuksilleni. Teen hulluna töitä saavuttaakseni jotain, ja sitten kun olen saanut sen, tuntuu ihan pöhköltä että tein niin paljon sen itsestäänselvyyden eteen. Siinähän se on, onpa kiva, mitä mä tälläkin teen. Ajokorttikin on ihan turhake vaikka NIIN paljon näin vaivaa, kyyneliä ja tuskaa sen eteen.

14. Saavutukset

On sanottu, että ihmiset eivät halua luopua saavutetuista eduista. Esimerkittäin, että jos on tottunut huruuttamaan töihin omalla autolla, ei halua enää siirtyä joukkoliikenteen käyttöön, vaikka tietäisikin, että se on kaikin puolin halvempaa, luonnolle edullisempaa ja usein jopa nopeampaa.

Ihmisen elämässä käy usein romahdus saavutetuissa eduissa kun ihminen muuttaa pois kotoa. Ei toki aina, kaikki eivät lähde kovin edukkaista oloista, tai lähtevät niinkin edukkaista oloista, että oloilla on varaa kustantaa samat edut jälkikasvunsa uuteen pytinkiin. No, mutta suurin osa meistä muuttaa pienempään asuntoon, joutuu itse laittamaan ruokansa, ostamaankin sen, maksamaan vuokraa, järjestämään itse siirtymisensä paikasta toiseen, pesemään ihan itse omat pyykkinsä jossain pelottavassa pesutuvassa jossa tarinan mukaan naapurin vähän kumma mammanpoika nyysii sun pikkuhousut.

Sitten ihminen joko pyrkii koko elämänsä saavuttamaan uudestaan saman elintason kuin hänellä oli pikkuisena. Tai pyrkii ehkä vähän ylemmäs. Tai sitten hän menee itseensä ja miettii, ja hoksaa, että ehkä minä en tarvitsekaan sitä kaikkea enää. Elämä rullaa ihan hyvin vaikkei mulla olekaan omaa saunaa, yli sataa neliötä, autoa, edes sauvasekoitinta. Mutta totta on, että niin monen pyykkikoneettoman vuoden jälkeen en perkele minä enää luovu pyykkikoneesta!

Herkkyystilassa

Minä olen nyt kovin herkkänä. Odotan puhelua (rupesin kirjoittamaan puhelinsoittoa, ja mietin, että ihan varppina tämän asian voi sanoa helpomminkin). Sen puhelun piti tulla eilen tai tänään, ja se saattaa vaikuttaa koko loppuelämäni suuntaan. En pysty mihinkään. Säpsähtelen. Tuntuu, että saatan oksentaa. En ole varma mitä haluan puhelimesta kuulla, molemmat vaihtoehdot tuntuvat tavallaan kauhistuttavilta.

En tiedä. Minä en pidä epävarmuudesta, mutta en välttämättä halua myöskään tietää. Koska uskon vakaasti, että tieto lisää tuskaa, ja sitten on se toinenkin hieno sanonta jossa on se luola ja soihtu ja lisää pimeyttä valaistavaksi. Huh huijaa. Ei pysy ajatus kasassa. Iho kihelmöi, silmäkuoppia särkee.

13. Herkkyydestä

Musiikissa tauko voi parhaimmillaan olla jumalallisen voimakas.

Olin tuossa puolisen vuotta sitten katsomassa Sigur Rossin aivan mahtavaa keikkaa Kulttuuritalolla. Keikka vaati paljon kuulijalta, koska musiikki on sen verran keskittymistä vaativaa, ja yleisö oli salissa kovasti hartaalla tuulella. Sigur Ros on niitä orkestereita, joiden fanit ovat lähellä uskonnollista lahkoa.

Suunnilleen puolessa välissä keikkaa orkesteri hiljensi vähitellen soittoaan, kunnes kaikki ääni loppui kesken kappaleen. Jokainen soittaja jähmettyi paikalleen.

Paikalle saapunut yleisö osoitti valtavan hienoa tilannetajua, eikä pitänyt minkäänlaista ääntä, vaikka tauko kesti ja kesti. Tunnelma salissa oli uskomattoman hieno. Lopulta useiden minuuttien tauon jälkeen (tai siltä se tuntui) kuin yhdestä iskusta orkestri jatkoi taas soittoa.

En osaa sanoa, mikä teki hetkestä niin upean. Ihmiset, musiikki, ympäristö. Kaikki yhdessä varmaankin. Mutta luulen, että muistan tuon hetken varmaan ikuisesti.

Tauko telviissiossa

Telkkarisarjoilla on ikävä tapa jäädä tauolle. Ehdin juuri pari päivää sitten mietiskellä tyytyväisenä myhäillen, että onpas kivaa kun Gilmoren tyttöjen tuotantokausi tuntuu kestävän ikuisuuden eikä jätä minua koskaan, niin se ruoja olikin jo jäänyt tauolle! Täysin ilmoittamatta jätti minut. Ja jäi vielä niin tiukkaan kohtaan. On ihan kiva, ettei enää tarvitse joka sunnuntai muistaa ajastaa boksia ja toivoa sitten sormet ja varpaat ristissä, että jakso todella menisi nauhalle (mulla ja Topfieldillä on jotain erimielisyyksiä siitä miten se pitäis ajastaa). Eikä kesällä tartte telsua muutenkaan kattoo kun voi olla pihahommissa ja lontustella ympäri kesäistä Helsinkiä.

Mutta en tiedä miten selviän ilman Lorelaita ja Rorya! Ehdin taas tottua heihin. Ja Lorelai meni vielä sössimään elämänsä tosi tehokkaasti. Olisihan siitä tietenkin pitänyt tajuta, että kyseessä on kauden päätös, kun kaikki asiat muussitaan yhdessä jaksossa kauheisiin cliffhangereihin. Mut ajattelin, että koska Greyn anatomiassakin tehtiin tuotantokauden viimeiset viisi jaksoa pelkkiä cliffhangereita, ja silti se aina jatkui, että tämä on nyt trendi, eikä GT:kään tietenkään jätä minua. Whatever, nyt menee jo vähän ohi aiheesta. Ja aiheessahan minä tahdon pysyä.

Sitten GT palaa ehkä vuoden päästä ja mulla menee taas kuukausitolkulla ennen kuin kiinnostun niiden pöhköjen pälättäjien ongelmista. Vähän niin kuin Lost. Harmitti hulluna kun tuotantokausi loppui, mutta nyt jo mietin että vitsi kun se tulee taas elokuussa kun emmä oikein enää jaksais sitä, mutta pakkohan se on, kun se on niin iso juttu populaarikulttuurisesti tai jotain (mikään ei liity siihen, että Sawyer on hottis).

Että entäpä jos telsukanavat vaan ostais sarjan, venais niin kauan että valmistaminen on lopetettu (tai muutaman vuoden ainakin, jos on kyse esmes Simpsoneista jotka jatkuu ikuisesti), ja sitten alkais posottaa sarjaa menemään suoraan vaan alusta loppuun. Musta olis paljon parempi!

Ostotauko

Minulla on ollut elämäni pisin tauko ostamisessa. Tai niinkö oonhan mä tietty ostanu ruokaa ja sellasta, mutta mitään tarpeetonta en ole ostanut kuukausiin. Kuten vaatteita. Tai kirjoja. Tai elokuvia. Kaikki nämä ovat toki tarpeellisia ihmiselle, mutta mulla on niitä jo. Paljon. Varsinkin kirjoja.

Tämä tauko johtuu minusta riippumattomista syistä. Tai ehkä vähän minusta riippuvistakin. Olen itse tehnyt ne ratkaisut, jotka ovat johtaneet tähän toivottomaan köyhyyteen, mutta jostain syystä silti näen mieluummin itseni syyttömänä tähän kurjaan tolaan. Tai no, kurjaan ja kurjaan. Kai se riittää että ihmisellä on koti, ruokaa, rakkautta ja vettä. Ja silloin tällöin rahua tuopposeen. Ja kirjoja on jo valmiiksi lukemattomia ja elokuvia katsomattomia ja telsusta rupluttaa lisää boksille jatkuvasti. Vaatteitakin on, rumia, mutta on.

En tiedä onko tämä tauko tehnyt mulle jotenkin hyvää. Luulen että se selviää vasta kun tauko päättyy, eikä loppua näy. Tällä hetkellä tuntuu, että tämä ostotauko on saanut minut himoitsemaan tavaroita. Tavaroita joita en ennen edes ajatellut. Olen aina ollut vähäostoinen ihminen enkä koskaan ostanut mitään kallista. Mutta nyt huomaan tuumivani silloin tällöin, että kun pääsen taas raha-apajille, niin voi v*ttu mä ostan maailman kalleimmat kengät tai neljät ja kuudet maailman kalleimmat farkut jotka on sivelty kullalla ja kaikki maailman timantit ja ja ja... Että semmosta.

12. Taukon loppu

Kun tauko loppuu, on monasti vaikea keksiä, miten pääsisi taas vauhtiin. Tauko on joko hyvästä taikka pahasta tai sitten ei kumpaakaan niistä, riippuen siitä, onko taukoon ollut jotain syytä ja onko halua lopettaa tauko. Toisaalta aina on jokin asia taukolla, kun tekee jotain toista asiaa. Niin kuin vaikka kun kirjoittaa höpöhöpöjä intterwebbiin, on elämän paras aika tauolla.

Tauko on myös kiva sana taivuttaa väärin. Taukon, taukosta, taukoin. Ja taukohan kuulostaa sitä paitsi ihan nimeltä! Kauko, Reijo, Tauko, Haiku, Risto.

Kun tauko loppuu on ihan tauoton kesäfiilis!

11. Mika

Olen faniintunut ensimmäistä kertaa vuosiin. Minulle se tarkoittaa sitä, että olen äärimmäisen subjektiivisessa tilassa kohdettani kohtaan. Olen ainoa joka voi ymmärtää miten hieno asia on ja kaikki on minulle henkilökohtaisesti suunnattua. Olemme sielunsisarukset. Minä ja Mika.

En ole pitkään aikaan kohdannut mitään noin röyhkeää, iloista, itsekeskeistä ja hurmaavaa. Miten joku voi olla noin suloinen, pomppia ympäriinsä kihara tukka pörrössä, heilutella olematonta peppuaan ja räpsytellä suuria silmiään ja laulaa kaikkia niitä asioita ääneen joita minä vain sisimmässäni tuumin. Niin suloinen poika pomppii ylös alas ja laulaa ja kiljuu ja huutaa ja höpöttää. Sellaista sen olla pitää. Söpöilyä, ei niin vakavaa. Sekoittaa kaiken sekaisin, glamia, Queenia, Scissor Sisteriä ja silti niin aitoa, ei meikkiä tai glitteriä, tukkakin on ihan miten sattuu. Aim in lööv. Tekee mieli pomppia seinille!

Why don't you like me, why don't you like me?!

Love love me!

On täysin käsittämätöntä miten joku voisi olla pitämättä Mikasta. Ja minusta. Kaikilla meillä on oikeus vaatia rakkautta ja jos sitä ei saa, niin voi vaatia selitystä. Miksei maailmassa voi olla enemmän musiikkia joka antaa iloa.

Humphrey, we're leaving.

10. Pääsi/täinen

Päästäiset ovat ihan pikku eläimiä jotka elävät lapsuudessa. Ne asuvat mäntyjen lähistöllä ja ovat pikkuruisia ja suloisia. Niillä on harmaanruskea siloturkki ja pikkuiset korvat joilla ne kuuntelevat kaikkia lähistön pikkuääniä. Päästäiset ovat tunnettuja pienen pienistä silmistään, jotka ovat suorastaan olemattomat. Mutta ei se haittaa, sillä päästäisten suuri nenä kompensoi silmien pienuutta.

Päästäiset ovat maailman ainoita jyrsijöitä joilla on kärsä. Maailmassa on kymmeniä biologeja jotka ovat vaipuneet nestehukassa maahan oksennettuaan itsensä kuiviin selvitettyään kuinka norsun kärsä päätyi tuolle viiden sentin mittaiselle jyrsijälle. Luonnon kauheudet ovat usein karmeampia kuin voisi uskoa. Onneksi norsut ja muut jättieläimet ovat sentään jättäneet muut pikkueläinraukat rauhaan. Mutta se eläinmaailman perverssiydestä, päästäiset pääsivät pakenemaan ja elävät nyt ihmisten lapsuudessa toisella puolen maapalloa kuin nuo kauheat viattomuutta teeskentelevät jättiläiskärsähirviöt.

Päästäiset käyttävät suloista pikku kärsäänsä meden imemiseen kukkasista. Usein nähdään mäntymetsiköiden lähistöllä sijaitsevilla kedoilla päästäisten tanssahtelevan ja poimivan kukkasia talven varalle. Samalla ne laulavat pienellä kimeällä äänellään luonnon lauluja. Tämähän luonnollisesti tapahtuu niin matalalla, että vain lapset voivat huomata. Aikuiset vain myllertävät suurissa saappaissaan ohi kovaa kyytiä sillä onhan kiire saada keto pelloksi ja pelto pakettiin ja tila myytyä ja äkkiä isolta kirkolta osake ja sitten oma liike pystyyn ja eläkkeelle, ei siinä ole aikaa kesken kävelyn pysähtyä ja kyykistyä ja antaa metsän pienimpien tanssahdella. Ihan ymmärrettävää.

Jos päästäisten mänty sijaitsee jossain kukattomassa tilassa, voivat päästäiset myös leipoa männyn kaarnasta leipää tai kesyttää turilaita ja lentää niillä käymään lähimmällä pellolla. Päästäisten elämä on yhtä onnea ja auvoa, ikuista iloa ja tanssia ja laulua. Ainoa ikävä asia niiden elämässä koskaan on menneisyyden ikävä kärsä-äktsidentti, mutta päästäiset tapaavat sanoa iloisesti: "Jos ei ole jotain pahaa ei osaa iloita kaikesta hyvästä", ja sitten ne taas tanssivat ja laulavat kukkakimput syleissänsä.

Pullopullopluplop

Olen tunnin miettinyt pulloja ja yrittänyt keksiä jotain sanottavaa niistä. Mitään ei ole. Löysin netistä hämmentävän vekuttimen nimeltään Kleinin pullo, joka oli sinänsä ihan kiinnostava, samoin kuin sen sisaruskapine Möbiuksen nauha, mutta eivät ne ole asioita joista haluaisin sen kummemmin puhua. Olkoot keskenään. Kuten ovatkin. Ilman minua.

Pulloista tulee mieleeni seuraavia asioita, joskaan en tahdo väittää yhdenkään olevan millään muotoa erityisen huomion arvoinen. Mutta muuta ei ole. Pulloajatukseni ovat onttoja.

1. Teininä oli tosi rankkaa säilyttää kirjahyllyssään tyhjiä pulloja. Esimerkiksi olutpulloja. Ja viskipulloja. Nyt en voi enää ymmärtää miksi. Ilmeisesti tarkoitus oli ilmaista sisustuksella, että juotukin on, mutta olihan se aika mautonta. Teininä tehtiin paljon muitakin asioita joissa ei ollut myöhemmin ajateltuna juurikaan järkeä. Esimerkiksi notkuttiin kolmenkymmenen asteen pakkasessa koko ilta pihalla ilman välihousuja rikkinäisissä farkuissa ja jurotettiin.

2. Sisustukseeni kuuluu edelleen tyhjiä pulloja. En tiedä miksi. Oikeastaan ne ovat rumia. Hyh.

3. Ihanimmat pullot ovat savisia ja niissä on jotain keskiaikaisia juomia. Sitten istutaan ryöväriluolassa parrakkaiden miesten joukossa piiiitkän puisen pöydän ääressä, soihdut valaisevat, tyynet naiset tarjoilevat rasvaa tihkuvia paisteja ja rosmariiniperunoita ja lauletaan reippaita ryövärilauluja. Savipulloista kaadetaan juomia tinatuoppeihin joita skoolataan ja juomat roiskuvat pitkin lattioita, missä koirat ja lapset vipeltävät. Röhmeä nauru raikaa.

4. Jostain syystä koen viehättävänä ajatuksen, että tyhjä pullo on hylsy. Monesti niin sanotaan. Saan siitä uuden näkökulman tuttuun asiaan, mikä on aina rikasta. Ettei kyseessä olekaan PULLO, tuttu esine, vaan ikään kuin kuori sille asialle joka on sisällä. Juup. Ehkä tämä ei kenenkään muun mielestä ole erityisen mullistavaa, mutta paskaaks minä siitä.

5. Voisin tietysti mainita myös normaaleimman tapani olla tekemisissä pullojen kanssa. Mutta en jaksa.

Se pulloista.

Pullon Titus, miesten mies

Rooma oli loistava televisiosarja. Lempihahmoni oli Titus Pullo, sotamies. Pullolla ei mennyt hommat ihan putkeen, koska Pullon parhaat ominaisuudet olivat fyysisiä. Kun Ceasarin puolesta sotiminen loppui, Pullo oli vähän sekaisin elämänsä kanssa. Onneksi Pullolla oli ylempi kaveri armeijasta, Lucius Vorenus.

Ensimmäisen tuotantokauden aikana Pullo ehti pariin otteeseen lähes kuolla, kalloon porattiin reikä ja kaikkea. Pullolle ei ihmishenki ole kallis, hän listi vastustajia kuin oravia. En sano, että oravia pitäisi tai saisi tappaa, sillä ketään ei saa tappaa, mutta jos oravat olisivat vaikka hypoteettisesti hyvin ilkeitä ja pahoja, demonisia suorastaan. Enivei, niin Pullo sitten tuli tappaneeksi vaikka ketä. Kerrankin hän oli gladiaattorina ja pisti Voreniuksen kanssa ihan päreiksi kokonaisen lauman Hyvin Lihaksikkaita Miehiä. Pullo se vaan tappoi kaikki. Ja kerran se oli ihastunut yhteen naiseen ja tappoi sen naisen rakastetun. Rakkauden vuoksi, mitäpä ei tosimies tekisi. Ja sitten se muistaakseni tappoi myös miehen joka pani Pullon ystävän Vorenuksen vaimoa. Että ystävyyden vuoksi Pullo oli myös valmis uhrautumaan veritekoon. Siinäpä meillä vasta ystävä, taistelija ja rrrakastaja. Kerrassaan.

Vaikka Pullo lähes koko sarjan ajan käyttäytyi täysin moraalittomasti ja temmelsi kuin sika pellossa, hän oli ekan tuotantokauden loppuessa ainoa jolla asiat oli jossain määrin kuosissa. Pullo sai chicksin jonka miehenkin oli tappanut. Vorenuksella sen sijaan ei mennyt yhtään niin hyvin, vaimo otti ja kuoli, ja Caesar-parka se vasta huonoon tolaan jäi, kuoli kerrassaan petettynä. Voi että. Ehkä voimme päätellä, että Rooma-sarjan ensimmäisen tuotantokauden moraalinen opetus on, että älä juoni äläkä pyri etenemään vaan mene virran mukana ja tapa esteet, niin kyllä se kato siitä.

Pullo sai muuten kaiken muun lisäksi pesää Kleopatralta. Ohhoh.

9. Pullo

Julkisuudessa on lähiaikoina liikkunut huhuja tölkkien ekologisesta paremmuudesta pulloihin verrattuna. Tämä on paskapuhetta. Pullo on selvästi tölkkiä ekologisempi valinta ja siirtyminen tölkkeihin olisi/on ekologisessa (ja esteettisessä ja juomakäytännöllisessä mielessä) onnettoman huono ratkaisu.

Perustan väitteeni tutkimukseen (Yrjö Virtanen: Suomalaisten juomapakkausjärjestelmien ympäristövaikutusten arviointi 2000, 37 s. ISBN 951-8988-36-6, 2004), joka päätyy selkeään pullon voittoon.

"Tutkimuksen mukaan kierrätettävä alumiinitölkki on uudelleentäytettävää lasipulloa huonompi kolmella kriteerillä (ilmastonmuutos, happamoituminen ja alailmakehän otsoni), parempi yhdellä (vesistön happikato) ja suunnilleen yhtä hyvä toisella, samantyyppisellä vesistön tilaa kuvaavalla kriteerillä (vesistön rehevöityminen). Uudelleentäytettävä juomapullo on tästä näkökulmasta ympäristöä vähemmän kuormittava ja siten parempi vaihtoehto kuin kierrätettävä tölkki tai muovipullo." (ote ympäristövaliokunnan vastalauseesta, jossa viitataan tuohon tutkimukseen)

Ekologisia kriteerejä on siis (vähintään) viisi, jotka ovat toisilleen rinnasteisia, eivätkä yhdistettävissä yhdeksi luvuksi. Mikäli siis lehdessä lukee, että tutkittava asia on ekologisesti X% parempi kuin jokin toinen asia, on syytä epäillä artikkelin kirjoittajaa idiootiksi, ja lehteä populistiseksi. Ekologisista vaikutuksista on vain lähiaikoina nostettu ilmastonmuutos keskipisteeseen (pullo on muuten ilmastonmuutoksenkin suhteen selvästi tölkkiä parempi), ja samalla esimerkiksi vesistöjen rehevöityminen ja otsonikato jätetty lapsipuolen asemaan.

P.S. Tiesittekö muuten, että Venäjällä voi ostaa vodkaa tölkissä?

Äänestysrunotus

Puran äänestyskokemukseni näin japanilaishenkisesti upeassa teoksessa jossa vuorottelevat tanka ja haiku. Ihan itsekin herkistyn aidon sanataiteen edessä. Näinhän se on, että taide syntyy tuskasta ja kirjailijan on elettävä kirjailijan elämä ja kill your darlings. NiiQ sillee.

Tarkistan numeronsa,
otan tunnetun, kivan.
Koppi valkoinen.
Tarkistan vielä kerran.
En tahdo erehtyä.

Onko mukana
teille kotiin tullut
äänestyslappu?

Ovella olen
unohtanut kenen on
numero jonka
kahdesti tarkistin ja
kirjoitin selkeästi.

Palaan takaisin,
oli se se mikä piti.
Olo on kumma.

8. Vaalit (huono voittaja)

Kauhukseni eilen vaaleissa oikeisto voitti. Eniten minua kauhistutti Marja Tiura, joka posket punaisina julisti haastattelussa, että "Jee, sossut hävisi!". Minusta on aika kammottavaa juhlia toisten häviötä kun voisi juhlia omaa voittoaan. Mitä se kertoo ihmisestä? Jotenkin silmieni edessä vilahti Marja Tiuran sisäinen katkeruuden, itsekkyys ja sielun pimeys. Sen sijaan, että Tiura olisi antanut positiivisen lausunnon siitä, miten heidän kampanjansa onnistui, hän kulutti koko aikansa ruudussa haukkuen sossujen kampanjaa ja iloiten niiden häviöstä. Sairasta.

Toiseksi eniten minua kauhistutti se toinen Kokoomuksen ämmä jonka nimeä en onneksi muista, joka myös pääsi julistamaan telkkariin. Hän huusi varmuuden vuoksi kahteen kertaan innosta piukeana: "Tämä todistaa, että Kansallinen Kokoomus on Suomen paras puolue!" Ei, kulta pieni, se todistaa, että Kokoomus on Suomen toiseksi äänestetyin puolue. Ei tämä ole parhauskilpailu vaan eduskuntavaalit. Ollaanko nyt myös sitä mieltä, että Sauli Niinistö on Suomen Paras Ihminen? Mitä helvettiä?

Voi höh höh noita porvareita. Emmä tajuu. Onneksi Vihreät sai yhden lisäpaikan, jotain positiivista tässäkin kauheuden alhossa.

Valkoinen dimangi

White Diamond ei ole kasarihevibändi vaan Werner Herzogin mainio dokumentti kuumailmapallistien kuninkaasta, Dr. Graham Dorringtonista.

Graham rakensi verstaassaan pienoisilmalaivan (voit katsoa halutessasi kuvaa tuossa vieressä), jonka avulla on mahdollista lentää rauhallisesti ja hiljaisesti matalissa korkeuksissa. Tuon maagisen vehkeen avulla on mahdollista tutkia paikkoja, joihin ei muutoin pääse, niin kuin sademetsien puulatvustoa. Canopy on englanninkielinen sana sademetsäpuulatvustolle. Minusta se on aikasta kiva sana. Canopy.

Kaikkein parasta Valkoisessa dimangissa on se, että sillä voi leijailla ihan hiljaa, toisin kuin oikealla kuumailmapallolla, jonka pitää puhkua kuumaa ilmaa säännöllisin väliajoin, ettei se putoa. Valkoista dimangia voi ohjata ohjauspotkurien avulla, toisin kuin kuumailmapalloa, jonka suuntaaminen on enemmän tai vähemmän tuuripeliä.

Kuumailmapallojen saniteettitiloista

Kun on niitä kuumailmapalloja. Niin sitten kun niillä jotkut tekee tosi pitkiäkin lentoja. Niinkö maailman ympärikin, jotkut lentää. Niin miten niissä käydään vessassa? Ei varmasti voi joka kerta laskeutua kun jollekin tulee hätä.

Uskoisin, että kuumailmapallistit ovat etupäässä miehiä tai ei niin häveliäitä naisia, koska en voi käsittää miten muuten kuumailmapallossa voisi hoitaa henkilökohtaisia asioita kuin laidan yli, tahi johonkin potantyyppiseen, ja siellä on varppina ahdastakin, ettei ole yksityisyyttäkään.

Että onkohan kuumailmapalloilijakoulutuksessa virtsanpidätyksen kursseja? Ja etukäteen karsitaan kaikki joilla on ujo pissi tai taipumusta ripuliin.

7. Ilmapallo

Lapsena sai kerran vuodessa vappupallon. Sain sellaisen varmaan joka vuosi, heliumilla täytetyn foliopallon. Ei ne tiettykään silloin sata vuotta sitten olleet yhtään niin hienoja kuin nykyään, kun ne on kuorma-auton kokoisia ja koostettu miljoonasta osasta, ja eikö lapsia häiritse tai ihmetytä, kun muumilla tai hamtarolla on naama molemmilla puolilla palloa? Minua olisi häirinnyt kyllä.

No jaa. Mutta ainoa pallo, minkä muistan, oli tietenkin se ainoa joka karkasi. Oli ehkä vuosi 1984 tai jotain. Sisko oli saanut vaaleanpunasävyisen pallon jossa oli Smurffiina, minun palloni oli punasävyinen ja siinä olivat Topi ja Tessu. Minun oli tietenkin hienompi, tietenkin. Seistiin takapihalla, siinä oli muitakin naapureita, vappu ja kaikkea. Sitten naru irtosi kädestä ja Topi ja Tessu leijailivat pois. Kauhea kauhea huuto! Muistan vieläkin miten se kauniisti leijui ja aikuiset miehet pomppivat sen perään ja katsoivat paniikkisen tyrmistyneinä pienen tytön tuskaa.

Topi ja Tessu eivät koskaan tulleet takaisin. Onko muuten joskus niistä kahdesta ollut kenellekään mitään iloa? Minä en ainakaan muista. Elokuvankin kanssa tuli pienenä itku vaan.

Ja koska maailma on epäreilu paikka, siskon Smurffiina-pallo oli maailman historian pitkäikäisin ilmapallo joka leijuskeli hänen huoneessaan vielä kuukausien päästä, ei enää katon rajassa, mutta sen verran vittumaisesti ilmassa ettei sitä voinut heittää poiskaan.

Tilattomuus

Mulla ei ole omaa tilaa. Sellaista aluetta maailmassa joka olis vaan mun. Eikä se mua haittaa. Mä en usko, että ihmistä on luotu asumaan ja olemaan yksin. Suomessa on muutenkin pimeää ja kurjaa niin ison osan vuotta, että on tosi outoa, että täällä ihmiset pakotetaan vielä kärsimään siitä yksin. Pidetään jotenkin tosi kummana, jos ihminen ei heti kun täyttää kuustoista käytä suurinta osaa ajastaan kotoa pois muuton suunnitteluun. Mä en muuttanu pois kotoo ennen kun oli pakko, musta siellä oli kivaa asua. Oli aina keittiössä joku jonka kans jutella tai riidellä. Sitten oon asunu yksin muutamaan otteeseen, enkä tykänny yhtään. Mä haluun jutella jonkun kanssa iltaisin ja aamuisin mulkoilla toista aamumurjottajaa ja pestä yhteistä pyykkiä ja tehdä yhteistä ruokaa. Musta kommuuniasuminen on hieno keksintö. Samoin mun mielestä on ihan loistavaa muuttaa saman tien yhteen kun tapaa potentiaalisen poikaystävän, ainahan voi muuttaa pois.

Sitten koko angstinen nuoriso asuu yksinään pieniä koppeja ja kaikki leskimummot yksinään toisia koppeja ja kaikki on muuttunu ihan vihamielisiksi ja epäsosiaalisiksi eikä kukaan auta toista ja itsemurhaluvut hipoo taivaita. Mitä vittua se sellainen on?

Minusta on suoranaista paskaa väittää, että pitää osata olla yksin ennen kuin voi olla toisen kanssa. Ei minun ainakaan olis tarvinnu, olisin säästyny monelta itkulta ja yksin pimeässä vietetyltä illalta jos en olis joutunut asumaan yksin. Kyseessä ei ole yleispätevä sääntö ja minä en aio enää ikinä asua yksin, eikä minua kukaan voi pakottaa! Jos vanhana joudun leskeksi niin muutan johonkin hurvittelevien eläkeläisten palvelutaloon missä on hurja meininki.

(totuuden nimissä haaveilen joskus omasta työhuoneesta jossain kaupungilla jonne voisin virittää Cry-Baby-julisteeni seinälle ja silloin tällöin haaveillen tuijottaa Johnny Deppiä... mutta sen enempää omaa tilaa en tarvi!)

6. MunTila

Onko kukaan muu huomannut, miten hirveän näköisiä kaikki MySpace-sivut ovat? Miten niin huonosti toteutettu ja erittäin hankalasti ylläpidettävä bannerikammotus on voinut saavuttaa monopoliaseman?

Ainoa hyvä asia MySpacessa on yrityksen nokkela lakimiesarmeija, joka on jotenkin onnistunut kiertämään Teosto-korvaukset ja mahdollistanut kokonaisten biisien kuuntelun sivuilla. Tilanne on nimittäin sellainen, että suomalainen Teostoon kuuluva orkesteri ei saa panna itse ylläpitämilleen kotisivuille kuunneltavaksi kokonaista biisiä, mikäli bändi ei halua maksaa Teostolle korvauksia omien biisien soittamisesta. MySpacen profiiliin sen sijaan kokonaisten biisien lataaminen onnistuu eikä kukaan maksa kenellekään mitään.

Tämä on johtanut siihen, että useat bändit eivät enää viitsi käyttää aikaa visuaalisesti kunnianhimoisten sivustojen väsäämiseen, vaan joutuvat olosuhteiden pakosta valitsemaan mainostuskanavakseen tuon perseen näköisen purkkavirityksen.

MySpace mainosbannereineen ja ankeine flash-soittimineen on netin pitkät kalsarit.

Eläköön Madden cleavage!

Aiheen pitäisi vaihtua, juu, mutta en voi olla kirjoittamatta vielä Norjasta. Löysin niistä vian. Ne ovat hyvin suvaitsemattomia toisten kansojen tissivakoja kohtaan.

Ruotsin prinsessa Madeleine menee kutsuvieraana naapurikansan kuninkaan 70-vuotisjuhliin ja yhtäkkiä koko Norja on aivan kauhuissaan kahdesta tissistä. Hyvin luotettavan lähteen mukaan myös Mette-Maritin rintamus oli lähes yhtä näkyvillä, mutta ei siitä kukaan suutu. Itsehän en ole kummankaan kolttua nähnyt, mutta lähtökohtaisesti ärsyttää, että pienirintainen ihminen voi paljastaa itsensä napaan saakka eikä kukaan kohahda, mutta jos Madde (tahi joku muu muodokas) pukeutuu avoimeen tai tiukkaan tai lyhyeen mekkoon on koko maailma kauhusta pyllyllään. Eihän se Madeleine-raukan vika ole, että häntä on siunattu ihmeellisen kauniilla kasvoilla, paksuilla vaaleilla hiuksilla ja täydellisen kurvikkaalla vartalolla. Hölmöhän se olisi jos ei sitä esittelisi, ei se ikuisesti sekään ilo kestä.

Epäilen, että norjalaiset lienevät hiukan takakireitä ja kaksinaismoralistisia. En tiiä tykkäänkö niistä enää ihan niin varauksettomasti.

Pakko ostaa -orkesteri

Tällä hetkellä pahin aukko musiikkisivistyksessäni on norjalainen Röyksopp. Aina, kun kuulen radiosta timanttisen kuuloisen biisin, osoittautuu, että kuuntelin Röyksoppia, minkä jälkeen päätän joka kerta vakaasti ostaa Melody A.M. -levyn.

Olen päättänyt ostaa Röyksoppia nyt viitisen vuotta suunnilleen joka toinen viikko. Viime viikolla pääsin jo erittäin lähelle ostamista, kunnes osoittautui, että levykaupassa oli vain joku ihmeellinen special edition -paketti, joka maksoi yli 20 euroa. Ongelmana ei ole ollut levyjen ostaminen sinäänsä, koska vastustan piratismia, joten tuhlaan ihan liikaa rahaa levyihin muutenkin.

Mutta nyt loppuu lätinä ja käyn iTunettamassa sen, jumankekka.

5. Norja

Norjassa on:

vuonoja
Oslo ja Trondheim
murtomaahiihtäjiä
mäkihyppääjiä
rehtejä, komeita, suoraselkäisiä ihmisiä jotka pukeutuvat villapaitoihin ja vaelluskenkiin ja puhuvat syvällä äänellä vakavasti mutta pilke silmäkulmassa
pitkänhuiskeita nuhteettomia kuninkaallisia
kalateollisuutta
harmaita hirvikoiria
Holmenkollen
öljyä
älyttömän hyvä yhteiskunta
korkeat verot jotka kaikki mukisematta maksavat, koska ymmärtävät että se on kaikkien yhteiseksi hyväksi
Erlend Loe
Linn Ullmann
ihana kieli joka on vähän kuin ruotsi mutta ei kauhea


Minä haluaisin olla norjalainen. Niillä on siellä kaikki. Käsitykseni Norjasta on pohjattoman positiivinen enkä oikein tiedä mihin se perustuu.

En Soap

Ajatusketju on ihan looginen: saippuaooppera -> transseksuaali istuu sohvalla polvet yhdessä silmät lasittuneina tuijottaen televisiota -> minä Espoossa valtavassa elokuvasalissa -> vieraantuneisuus keski-ikäisistä ihmisistä elokuvankatsojina. Voin selittää.

En Soap on tanskalainen elokuva. Se voitti Berliinin elokuvafestareilla parhaan esikoiselokuvan palkinnon 2006.

Charlotte muuttaa uuteen taloon erottuaan poikaystävästään. Alakerrassa asuu itsetuhoinen Veronica pienen koiransa kanssa. Kovin kuoppaista tietä he ystävystyvät. Elokuva on älyttömän kaunis kuvaus kahdesta eri tavalla sulkeutuneesta ja varautuneesta ihmisestä jotka lopulta löytävät toisensa monella eri tasolla.

Näin elokuvan Espoo Cinéssä viime kesänä. Olin hyvin vaikuttunut. Istuin salissa ja itkeä pillitin suorastaan katharttisessa tilassa. Ympärilläni kymmenet keski-ikäiset ihmiset nauroivat. Olen törmännyt ilmiöön ennenkin: kun tietynlaiset keski-ikäiset ihmiset törmäävät jossain asiaan johon eivät osaa suhtautua, he alkavat nauraa. Tällaisia asioita ovat kokemukseni mukaan ainakin rasismi, lestadiolaisuus ja seksuaaliset vähemmistöt, tässä tapauksessa transseksuaalit. Onhan sen oltava vitsi jos mies on pukeutunut naiseksi. Ja kun on nähnyt jonkin asian vitsinä, on vaikea enää päästä asian yli ja nähdä henkilö traagisena hahmona. Loppuun asti kesti kiherrys.

Ymmärrän toki, että ilmiö ei koske vain keski-ikäisiä. Oletan, että törmään nauraviin keski-ikäisiin useimmin siksi, että nuoremmat ja vanhemmat eivät koe tarvetta mennä katsomaan itselleen sopimattomia elokuvia vain siksi että ne on palkittu tai muuten yleviksi mainostettu. Ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että keski-ikäisistä suurin osa ei naura (minun mielestäni) sopimattomissa paikoissa. Suuri osa heistä ei naura koskaan.

Kun olin selvinnyt elokuvan aiheuttamasta tunnekuohusta annoin anteeksi kyseisille keski-ikäisille. Elokuviin tullaan hakemaan viihdettä ja jos ihmiset saavat iloa siitä, että saavat kaksi tuntia katsoa miestä hameessa, onhan sekin kerrassaan hyvä. Mikä minä olen sanomaan mikä on oikein ja mikä väärin.

Biff, en koskaan unohda sinua!

Ainoa saippuaooppera, jota tunnustan vakavissani seuranneeni on Emmerdale. Olen toki katsonut muitakin, kuten Dallasta (sic), Dynastiaa, Kauniita ja rohkeita, Tunteita ja tuoksuja, Salkkareita, sitä yhtä nuorille suunnattua englantilaista ja sitä yhtä amerikkalaista joka tuli joskus miljoona vuotta sitten yhtenä kesänä ja siinä oli kaksoset joiden nimet oli Sonni ja Solita, eikä koskaan selvinnyt miten niille kävi (mikä lienee juuri saippuasarjojen menestyksen salaisuus, ettei koskaan selviä miten käy).

Emmerdaleen minut koukutti joskus viime vuosituhannella Biff. Hän oli englantilaisen punakka sekä iholtaan että olemattomalta tukaltaan, roteva ja jotenkin täysin vastustamaton. Kun aloin katsomaan sarjaa, hän oli juuri pestautunut lady Taran autonkuljettajaksi ja muistaakseni heillä oli suhde. Minusta Biff oli ihana! Muistan ikuisesti hetken, kun Biff poistui sarjasta. Hänen piti mennä naimisiin sarjan silloin kaikkein puhtoisimman chicksin Kathyn kanssa, ja Kathy odotti alttarilla valkoisissaan niin lehmämäisen suurisilmäisenä että, blondatut hiukset tönkköinä, ja koko kylä istui kirkonpenkissä onnellisena kahden kylän nuoren liitosta. Mutta Biff pukeutui motoristiasuunsa, nousi pyörälleen, kaasutti auringonlaskua kohden kukkulalle, kääntyi vielä kerran katsomaan menneisyyteensä, Emmerdaleen, ja ajoi pois.

Eikä koskaan tullut takaisin, se sika! Ja minä odotin! Niin minä odotin! Monta vuotta katsoin niiden helkkarin Tatejen, Sugdeneiden, Dinglejen ja muiden pöndejen jekkuiluja ja ihailin kaljatuoppien täysinäisyyttä Villapakassa, mutta koskaan ei Biff tullut. Ehkä tämä opetti minulle jotain.

4. Saippuaooppera

Saippuooppera on juuri nyt tulossa kovaa vauhtia muotiin. Enkä tarkoita itse saippuaoopperoita eli huonoja ikuisesti jatkuvia iltapäivätelevisiosarjoja, vaan saippuaoopperan visuaalista ilmettä tai muotokieltä.

Saippuaooppera-lookissa on pohjimmiltaan kyse räikeästä kontrastista toisaalta upean viimeistellysti puvustettujen ja meikattujen näyttelijöiden ja toisaalta uskomattoman kökköjen lavasteiden ja erikoistehosteiden välillä. Kaikki kuvausrahat pannaan näyttelijöiden vaatteisiin ja hiuslakkaan, eikä senttiäkään tuhlata edes yhteen ulkokuvaukseen. Lopputulema on mahdollisimman epärealistinen, mikä on tarkoituskin.

Perustan väitteeni saippuaooperoiden hottiudesta yhteen (1) telkkarissa pyörivään mainokseen, joten tämä ei sitten ole ollenkaan tuulesta temmattua. Mainos on tietenkin Ralph Laurenin Polo Black, jossa suoraan Wall Street -elokusta temmattu sliipattu miesten mies kääntelee alussa studiossa avoauton rattia (tuulettimen puhaltaessa tupeerattuja hiuksia) ja päätyy lopulta pussailemaan jotain vähintään yhtä teennäisen näköistä naista. Aluksi mainos nauratti ja säälittikin, koska koko homma tuntui niin todella uskomattoman ankealta. Mitä enemmän mainosta kuitenkin katsoin, sitä nerokkaammaksi se on osoittautunut. Kyseessä ei nimittäin ole parodia, mainosta tehtiin ihan tosissaan, ja siihen on pantu ilmeisesti hyvin paljon rahaa.

Nerokkaan mainoksesta tekee se röyhkeys, miten tekijöillä on pokkaa väittää, että näin surkean näköinen tunnelma on nyt superviileää eli coolia. Ja onhan se, hitsi vieköön! Saippuaoopperoiden kulta-ajasta on nyt juuri sen verran aikaa, että Ridge on mahtavuutta.

Kuvassa keskellä: fasaani

Ensimmäisessä itse ottamassani valokuvassa on fasaani. Tai en ole ihan huippuvarma, oliko kuva ihan ikiensimmäinen, mutta ensimmäisen viiden joukossa se oli joka tapauksessa.

Fasaanit ovat melko harvinaisia niillä leveyspiireillä, joilla lapsuuteni vietin, mutta eräänä syyspäivänä huomasin pellolla yhden tuollaisen jättimäisen, upean kirjavan linnun. Tämä tapahtui siis niihin aikoihin, kun takapihaltamme vielä näkyi peltoa ja metsää silmän kantamattomiin, ja tunsimme kaikki lähinaapurimme, koska naapuritaloja ei ollut kuin kaksi.

No nostin tietysti heti valtavan äläkän, koska olin aivan varma, että havaintoni oli luultavasti lintubongauksen Suomen ennätys, jollei Euroopan ennätys. Iskäni ei ollut bongauksestani aivan yhtä innostunut kuin minä, mutta kertoi kuitenkin, että olin tehnyt erittäin harvinaisen fasaanihavainnon, ja haki minulle kameran, jotta voisin ikuistaa tapahtuman jälkipolville.

Kumpparit jalassa ja sydän pamppailen lähdin pellolle lähestymään tuota lintua, jolla oli mahdottoman hienon kuuloinen nimi. Siellä se pasteerasi rauhallisen oloisena ojan reunalla ja fasaanimaiseen tapaan päästi minut todella lähelle kamerani kanssa, ehkä viidentoista metrin päähän. Ehdin ottaa kolme kuvaa, ennen kuin tuo hölmö lintu vihdoin säikähti, pörähti lentoon ja hävisi metsään.

Tuon tapauksen jälkeen en enää fasaaneja lapsuudessani nähnyt, mutta ottamani valokuvat onnistuivat hienosti. Enhän minä niitä jaksanut katsoa kuin ehkä kerran, ennen kuin ne jäivät jonnekin laatikon pohjalle, mutta tulipahan kuvat otettua.

Me salamestarit

Valehtelin aiemmin kun väitin että suhteeni fasaaneihin alkoi vasta kun muutin nykyiseen kotiini.

En muistanut, että lapsena yksi lempikirjoistani oli Roald Dahlin Me salamestarit, joka on myöhemmin suomennettu myös nimellä Iskä ja Danny maailmanmestari (alkuperäinen nimi on Danny the Champion of the World). Kirjan tarinaan fasaanit liittyvät oleellisesti.

En ole lukenut kirjaa vuosiin, mutta muistaakseni siinä on pääosassa pieni Danny, joka elää asuntovaunussa maailman kivimmän iskänsä kanssa. Sitten Danny huomaa, että iskä häviää aina öisin jonnekin ja jossain vaiheessa selviää, että iskä käy salametsästämässä ison pahiksen tiluksilla. Sitten se iso pahis kai aikoi jotenkin tuhota salametsästysmahdollisuuden tai muuten vaan tappaa kaikki metsissään juoksentelevat fasaanit, joten iskän ja Dannyn on tehtävä jotain. He kehittelevät hillittömän nerokkaan juonen, joka perustuu siihen, että fasaanit rakastavat rusinoita. Ja lopulta pahaa sai muistaakseni palkkansa, eli ison pahiksen omaan omaisuuteensa kohdistuvat suunnitelmat menevät ihan pilluukseen. Voi olla ettei kirja kertonut mistään tämän suuntaisestakaan, koska monet lapsuusmuistot poikkeavat kovastikin todellisuudesta, mutta ei mua oikeestaan ees kiinnosta. Ihan hyvä juoni joka tapauksessa.

Roald Dahl rulettaa. Vitsi sen kirjat oli pienenä hyviä! Itse asiassa ne on edelleenkin. Pieni anarkia lastenkirjoissa on lähes maailman parasta. Mistä johtuikin mieleeni, että täytyy joskus testata pitääkö paikkansa, että fasaanit tykkää rusinoista.

(Kuvan on muuten tehnyt Quentin Blake. Hän on kuvittanut muitakin Dahlin kirjoja.)

Fazer ja fasaanit

Karl Fazer toi fasaanit Suomeen Saksasta. Kaikkea sekin ehti. Puuttui meidän eläimistöön. Voiko niin tehdä? Mennä vaikka jonnekin missä asuu tapiireja ja tuoda niitä tänne, ihan vaan koska huvittaa? Ei nykyään, ei Suomessa.

Mutta kovin oli erilaista 1900-luvun alussa rikkailla karamellitehtailijoilla. Niin vaan mentiin ihan minne haluttiin ja tehtiin maailmasta sellainen että miellytti. Jos ei ollut kotona mieluista metsästettävää niin tuodaan sitä tänne eikä jäädä kotiin itkemään. Kieltämättä Karlilla oli oikea asenne, ei voi ihmetellä miksi hän menestyi.

Ja koska Karl päätti 1900-luvun alussa metsästää Suomessa fasaaneja, on minunkin ikkunani alla nykyisin afrikkalainen valtava lintu pasteeraamassa.

3. Fasaani

Minulla ei ollut aiempaa suhdetta fasaaneihin ennen kuin muutin nykyiseen asuntooni. Pihallamme asuu fasaani. Se on suuri, sen siivet ovat selän takana ja se tepastelee vastapäisessä pusikossa hyvin aristokraattisesti ja herrasmiesmäisesti.

Joskus näen fasaanin astelevan naapurin seinän vieressä. Ikkunan kohdalla se kurottaa kaulaansa, kurkkaa nopeasti sisään ja jatkaa muina miehinä matkaansa. Kerran olen nähnyt fasaanin levittävän siipensä ja pyrähtävän aidalle. Se lintu on perkeleen iso.

Tuli, kulje kanssani

Saanen olla eri mieltä kolleegani Emmin kanssa punien soveltuvuudesta suomen kieleen. Äidinkielellämme voi tehdä eksponentiaalisesti ziljoonittain puneja, kun ottaa huomioon sijamuodot, jotka vääntävät ja kääntävät sanoja sikin sokin päittäin ristiin.

Huomaatko vajaa?




Mikäli tämä ei vielä riitä, on olemassa ihan normaalit homonyymit, kuten kuusi, vasta ja virpoa, joita vääntelemällä saa aikaan lauseen "Tulitko nyt vasta virpomasta?", joka ei tosin ole erityisen hyvä pun, mutta kuka sanoi, että punien pitäisikään olla hyviä?

Täten olen todistanut, että punit ovat todella käypiä lisöjä kielenkäyttöömme. Niin kerta.

P.S. Mikäli en kuule seuraavan viikon aikana hyvää suomennosta punille, siitä tulee täten virallinen suomen kielen sana, ihan niinq vaix sanasta sexi on jo tullu.

Murrepun

Suomen kieli ei liene punille suotuisin. Meillä ei ole samanlaista mahdollisuutta käsittää väärin kuin esimerkiksi englannissa, kun samankuuloinen sana voidaan kirjoittaa eri tavoin. Kyllähän meillä homonyymejä on, muttei usein väärinymmärtämisen mahdollisuutta. Tosin kainuun murre (ja toki muutkin konsonanttien lisäilystä nauttivat murteet) antaa mielenkiintoisia mahdollisuuksia puniin.

Toistakaa perässä:
Ootteko nähäny Vessaa, onkohan se menny kissoihin?

Punttisalilla

Punaisena Punilla punnersi
puntit punnilla punttisalilla.

Punki punos Punillaan:
punkku, punssi, punkka.
Punastui, punertui.

2. Pun

"Laskin alleni matematiikan ylioppilaskirjoituksissa, kun laskin hajosi", Jii sanoi.
"Älä selitä, oikeastiko?"
"No ei, kusetin vain", Jii totesi voitonriemuisesti ja onnitteli itseään jälleen suoraan maaliin uineesta sanaleikistä. Jii oli äärimmäisen nokkela, erikoislaatuinen ja kaikki ihmiset hänen ympärillään ihailivat häntä. Intelligentit sanaleikit - tai paremminkin sanahelmet - olivat Jiin tavaramerkki, ja hän viljeli niitä päivittäin.
"Mistä ihmeestä sä puhut?"
"Ei voi koskaan tietää", Jii myhäili.
"Jii, sä oot sekaisin, kaikki on sitä mieltä."
"Jep jep", Jii sanoi ja rummutti vatsaansa.

Mustaa vesi oli

Mustaa vesi oli. Annukka nojasi leuan märkään puuhun ja työnsi peppua taaemmas. Kaiteen alimmalla puulla näkyivät ruskeat kengänkärjet. Vähän märät, valkoinen oli jälki siinä mihin märkyys loppui. Vesi mulpruili kun sillan alta virtasi lampeen.

Annukka muisti kaukana vesivoimalaitoksen, iso ja keltainen laatikko, joka pilasi kaiken. Ennen oli siinä koski, kalaa nousi, kivillä seisoi iskä, pieni poika, ja sen veli, vähän isompi poika. Nyt ei saa kalastaa. Annukka mietti. He kävivät kerran ryhmän kanssa voimalaitoksella, siellä setä kertoi miten isoon suodattimeen tarttui puistonpenkkejä ja polkupyöriä, että siinä nuoret ruojat miettikää miksi ei ole puistoissa penkkejä, kun kännissä ne jokiin nakotte.

Annukkaa hymyilytti kun hän muisti sedän tuohtuneena väpättävän parran, silloin vähän pelotti mutta nyt turvemmassa hymyilytti. Musta vesi kulki sieltä voimalaitoksen läpi, kävi kiertelemässä niitä penkkejä ja pyöriä ja muita möhkäleitä joita nuoret ruojat heittävät vesistöihin päntiönään.

Sieltä vesi tuli, vapaasta joesta, iloisena ja kirkkaana hypähteli kivien yli ja lauloi kauniisti liplattaen. Villinä se ryömi pohjaa myöten ja pinnalla kiisi. Iloiset kalat siellä telmivät. Sitten tuli voimala vastaan, imi iloisen veden, vesi taisteli vastaan, nousi vaahto ja kuohu, mutta ei voinut vesi vastustaa juoksua ja imua. Siellä imi laitos vedestä energian ja päästi sen valumaan siivilään, suodattimeen, jossa se purun läpi suodattuessaan mustaksi muuttui.

Ihan mustaksi muuttui. Ja nyt sillan alta valui. Annukka mutristi suutaan, suoristi selän ja nojasi käsien varassa kaiteeseen, kosteus tuntui lapasten läpi. Kohta saa jo talvitumput kun lumi tulee ja vesi jäätyy. Pinnalta jäätyy lammesta, virta vain jatkaa, kun ihmiset tarvitsevat energiaa.

Miksi Pommac Light on parempaa kuin kahvi

Kahvi on inhoittava juoma. Siitä ei lähde jano, siitä tulee pahanhajuinen hengitys ja se pitää hereillä koko yön. En pidä kahvista per se, mutta pidän kaikista kahvinmakuisista asioista, niin kuin vaikka kahvijäätelöstä, kahvilikööristä, suklaakahvista ja kahvikarkeista, joista Coffee Dropsit ovat munsta herkuimpia.



Kahvi-juomassa kaikkein parasta on se, että siitä on olemassa reilun kaupan versioita. Reilussa kaupassa, pojat ja tytöt, on kyse sellaisesta 80-luvulla keksitystä, nyt jo pölyttyneestä asiasta kun tiedostamisesta. Tiedostamiseen törmää nykyään oikeastaan vain markkinajargonissa, mihin tuo mainio termi on härskisti varastettu. Bob Geldofilta. Nykyisin saatetaan "tiedostaa kilpailutilanteen vaikeus" tai jopa "tiedostaa kohderyhmän haasteellisuus". Tämän on loputtava. Tiedostamisen tulee tästä edespäin kohdistua vain ja ainoastaan yhteiskunnallisiin, ekologisiin tai muutoin vain maailmallisiin epäkohtiin. Tulkaa sitten sanomaan minulle, Petrus Nakkimetsälle, jos huomaatte jotain lipsumista tässä asiassa.

Tiedostamisessa on kyse siitä, että sekä tiedetään että lisäksi ymmärretään tiedostettavan asian vaikutukset laajemmin. Kyseessä ei ole vielä tiedostamisen tapahtuma, jos Ilmari vain tietää, että isojen kahviyritysten kahvityöläisille annetaan todella pieni osa kahvipaketin myyntihinnasta. Aika moni ihminen Ilmarin lisäksi varmaankin tietää tämän. Ilmari tiedostaa tämän asian epäkohtana vasta, kun hän tietämisen lisäksi ymmärtää, miten kyseinen epäkohta vaikuttaa ratkaisevasti kahvintuottajamaan talouteen ja kahvipapujen käsittelijöiden ja heidän perheittensä toimeentuloon. Tiedostamisesta seuraa normaalilla moraalisella kompassilla varustetulla ihmisellä halu tehdä asialle jotain, kuten vaikkapa siirtyä juomaan Pommac Lightia.



Tänään tiedostan lisäksi, että tähän blogikirjoittimeen pitäisi saada hyperlinkin tekeminen helpommaksi.

1. Kahvista

Minä pidän kahvia romanttisena juomana. Joka aamu tunnen itseni jotenkin aikuiseksi ja urbaaniksi kun kömmin lataamaan kahvinkeitintä. Kahviin liittyvät isot kupit joihin tartun molemmin käsin ja käperryn sohvaan, laitan tukkaa korvan taakse ja keskityn johonkin, oli se sitten Emmerdale, Ylex:n aamu, lehti, kirja tai tyhjä tuijotus ikkunasta ulos. Kahvikupin on vedettävä vähintään kolme desiä. Kahvin sekaan laitetaan rasvatonta maitoa. Paljon maitoa. Sitten hörpin kahvia hitaasti, niin että viimeinen desi on jo ihan kylmää. Kylmä kahvi kaunistaa, nimittäin. Jos kahvi täytyy juoda nopeasti ja kokonaan kuumana tulee paha olo, aamuoksetus.

Minä pidän siitä millaisena minä näen itseni kun juon kahvia, se tekee minusta mielessäni aikuisemman ja fiksumman. Tätä harhaa on jatkunut nyt yli 12 vuotta enkä näe mitään syytä pyrkiä pois siitä. Toisin kuin muiden nautintoaineiden aiheuttamista identiteettiharhoista.

Oodi Nakkimetsälle

Olla perunainen metsä täynnä soijanakkeja!

Tuoksusi johdattaa luoksesi kuin majakka myrskyävällä merellä
karikolle

Nakkimetsä, oi nakkimetsä,
lunasta lupauksesi
täytä vatsani
ja sekoita mieleni!

Lisää opasteita eksyneille

Miksi olla vaikea jos ei oikeasti ole.

Siispä, Nakkimetsän idea on, että joka viikko on uusi aihe josta kirjoitamme. Sinä ja minä ja Hentun Liisa. No ei, minä ja Petrus. Aihe voi olla ihan mitä vaan koska Nakkimetsä on hullu ja arvaamaton paikka.

Aloitetaan ensi viikon alussa.

Kommentoida saa ja jopa pitää. Mutta samat säännöt koskevat kommentoijia. Nakkimetsässä ei saa olla tahallaan ilkeä. Voi mennä kotiinsa ilkeilemään seinilleen jos ei osaa käyttäytyä.

Nakkimetsän kartta

Nakkimetsässä ei saa huutaa, siellä saa vain keskustella.
Jos Nakkimetsässä hermostuu, sieltä ei pääse pois.
Nakkimetsässä saa olla eri mieltä kuin toinen, mutta ei saa olla ilkeä, paitsi Petrus huonona päivänä ja silloinkin hän pyytää myöhemmin anteeksi.
Nakkimetsässä saa olla lapsellinen mutta tyhmä ei saa olla. Ainakaan tahallaan.

Joka viikko Nakkimetsä muuttuu. Tai jos sitä ei huvita, niin se ei muutu. Nakkimetsä tekee ihan mitä Nakkimetsää huvittaa. Koskaan ei voi tietää. Siksi Nakkimetsässä on jännittävää kulkea, mitä tahansa voi tulla eteen ja sitten pitää vain elää sen kanssa.

Nakkimetsässä kukaan ei tiedosta itseään Nakkimetsä-blogin kirjoittajana, mikä tarkoittaa sitä, että mennäänpä suoraan asiaan eikä jäädä alkuun jurnuttamaan mitään höpötyksiä, tai loppuunkaan, tai mihinkään muuallekaan. Jos näin menee tekemään, saa kirjoittajaa potkaista.

Muita sääntöjä ei olekaan. Vielä. Vai onko? Ei voi tietää, Nakkimetsä muuttuu, Nakkimetsä tekee sääntöjä silloin kun kukaan ei odota.