6. MunTila

Onko kukaan muu huomannut, miten hirveän näköisiä kaikki MySpace-sivut ovat? Miten niin huonosti toteutettu ja erittäin hankalasti ylläpidettävä bannerikammotus on voinut saavuttaa monopoliaseman?

Ainoa hyvä asia MySpacessa on yrityksen nokkela lakimiesarmeija, joka on jotenkin onnistunut kiertämään Teosto-korvaukset ja mahdollistanut kokonaisten biisien kuuntelun sivuilla. Tilanne on nimittäin sellainen, että suomalainen Teostoon kuuluva orkesteri ei saa panna itse ylläpitämilleen kotisivuille kuunneltavaksi kokonaista biisiä, mikäli bändi ei halua maksaa Teostolle korvauksia omien biisien soittamisesta. MySpacen profiiliin sen sijaan kokonaisten biisien lataaminen onnistuu eikä kukaan maksa kenellekään mitään.

Tämä on johtanut siihen, että useat bändit eivät enää viitsi käyttää aikaa visuaalisesti kunnianhimoisten sivustojen väsäämiseen, vaan joutuvat olosuhteiden pakosta valitsemaan mainostuskanavakseen tuon perseen näköisen purkkavirityksen.

MySpace mainosbannereineen ja ankeine flash-soittimineen on netin pitkät kalsarit.

Eläköön Madden cleavage!

Aiheen pitäisi vaihtua, juu, mutta en voi olla kirjoittamatta vielä Norjasta. Löysin niistä vian. Ne ovat hyvin suvaitsemattomia toisten kansojen tissivakoja kohtaan.

Ruotsin prinsessa Madeleine menee kutsuvieraana naapurikansan kuninkaan 70-vuotisjuhliin ja yhtäkkiä koko Norja on aivan kauhuissaan kahdesta tissistä. Hyvin luotettavan lähteen mukaan myös Mette-Maritin rintamus oli lähes yhtä näkyvillä, mutta ei siitä kukaan suutu. Itsehän en ole kummankaan kolttua nähnyt, mutta lähtökohtaisesti ärsyttää, että pienirintainen ihminen voi paljastaa itsensä napaan saakka eikä kukaan kohahda, mutta jos Madde (tahi joku muu muodokas) pukeutuu avoimeen tai tiukkaan tai lyhyeen mekkoon on koko maailma kauhusta pyllyllään. Eihän se Madeleine-raukan vika ole, että häntä on siunattu ihmeellisen kauniilla kasvoilla, paksuilla vaaleilla hiuksilla ja täydellisen kurvikkaalla vartalolla. Hölmöhän se olisi jos ei sitä esittelisi, ei se ikuisesti sekään ilo kestä.

Epäilen, että norjalaiset lienevät hiukan takakireitä ja kaksinaismoralistisia. En tiiä tykkäänkö niistä enää ihan niin varauksettomasti.

Pakko ostaa -orkesteri

Tällä hetkellä pahin aukko musiikkisivistyksessäni on norjalainen Röyksopp. Aina, kun kuulen radiosta timanttisen kuuloisen biisin, osoittautuu, että kuuntelin Röyksoppia, minkä jälkeen päätän joka kerta vakaasti ostaa Melody A.M. -levyn.

Olen päättänyt ostaa Röyksoppia nyt viitisen vuotta suunnilleen joka toinen viikko. Viime viikolla pääsin jo erittäin lähelle ostamista, kunnes osoittautui, että levykaupassa oli vain joku ihmeellinen special edition -paketti, joka maksoi yli 20 euroa. Ongelmana ei ole ollut levyjen ostaminen sinäänsä, koska vastustan piratismia, joten tuhlaan ihan liikaa rahaa levyihin muutenkin.

Mutta nyt loppuu lätinä ja käyn iTunettamassa sen, jumankekka.

5. Norja

Norjassa on:

vuonoja
Oslo ja Trondheim
murtomaahiihtäjiä
mäkihyppääjiä
rehtejä, komeita, suoraselkäisiä ihmisiä jotka pukeutuvat villapaitoihin ja vaelluskenkiin ja puhuvat syvällä äänellä vakavasti mutta pilke silmäkulmassa
pitkänhuiskeita nuhteettomia kuninkaallisia
kalateollisuutta
harmaita hirvikoiria
Holmenkollen
öljyä
älyttömän hyvä yhteiskunta
korkeat verot jotka kaikki mukisematta maksavat, koska ymmärtävät että se on kaikkien yhteiseksi hyväksi
Erlend Loe
Linn Ullmann
ihana kieli joka on vähän kuin ruotsi mutta ei kauhea


Minä haluaisin olla norjalainen. Niillä on siellä kaikki. Käsitykseni Norjasta on pohjattoman positiivinen enkä oikein tiedä mihin se perustuu.

En Soap

Ajatusketju on ihan looginen: saippuaooppera -> transseksuaali istuu sohvalla polvet yhdessä silmät lasittuneina tuijottaen televisiota -> minä Espoossa valtavassa elokuvasalissa -> vieraantuneisuus keski-ikäisistä ihmisistä elokuvankatsojina. Voin selittää.

En Soap on tanskalainen elokuva. Se voitti Berliinin elokuvafestareilla parhaan esikoiselokuvan palkinnon 2006.

Charlotte muuttaa uuteen taloon erottuaan poikaystävästään. Alakerrassa asuu itsetuhoinen Veronica pienen koiransa kanssa. Kovin kuoppaista tietä he ystävystyvät. Elokuva on älyttömän kaunis kuvaus kahdesta eri tavalla sulkeutuneesta ja varautuneesta ihmisestä jotka lopulta löytävät toisensa monella eri tasolla.

Näin elokuvan Espoo Cinéssä viime kesänä. Olin hyvin vaikuttunut. Istuin salissa ja itkeä pillitin suorastaan katharttisessa tilassa. Ympärilläni kymmenet keski-ikäiset ihmiset nauroivat. Olen törmännyt ilmiöön ennenkin: kun tietynlaiset keski-ikäiset ihmiset törmäävät jossain asiaan johon eivät osaa suhtautua, he alkavat nauraa. Tällaisia asioita ovat kokemukseni mukaan ainakin rasismi, lestadiolaisuus ja seksuaaliset vähemmistöt, tässä tapauksessa transseksuaalit. Onhan sen oltava vitsi jos mies on pukeutunut naiseksi. Ja kun on nähnyt jonkin asian vitsinä, on vaikea enää päästä asian yli ja nähdä henkilö traagisena hahmona. Loppuun asti kesti kiherrys.

Ymmärrän toki, että ilmiö ei koske vain keski-ikäisiä. Oletan, että törmään nauraviin keski-ikäisiin useimmin siksi, että nuoremmat ja vanhemmat eivät koe tarvetta mennä katsomaan itselleen sopimattomia elokuvia vain siksi että ne on palkittu tai muuten yleviksi mainostettu. Ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että keski-ikäisistä suurin osa ei naura (minun mielestäni) sopimattomissa paikoissa. Suuri osa heistä ei naura koskaan.

Kun olin selvinnyt elokuvan aiheuttamasta tunnekuohusta annoin anteeksi kyseisille keski-ikäisille. Elokuviin tullaan hakemaan viihdettä ja jos ihmiset saavat iloa siitä, että saavat kaksi tuntia katsoa miestä hameessa, onhan sekin kerrassaan hyvä. Mikä minä olen sanomaan mikä on oikein ja mikä väärin.

Biff, en koskaan unohda sinua!

Ainoa saippuaooppera, jota tunnustan vakavissani seuranneeni on Emmerdale. Olen toki katsonut muitakin, kuten Dallasta (sic), Dynastiaa, Kauniita ja rohkeita, Tunteita ja tuoksuja, Salkkareita, sitä yhtä nuorille suunnattua englantilaista ja sitä yhtä amerikkalaista joka tuli joskus miljoona vuotta sitten yhtenä kesänä ja siinä oli kaksoset joiden nimet oli Sonni ja Solita, eikä koskaan selvinnyt miten niille kävi (mikä lienee juuri saippuasarjojen menestyksen salaisuus, ettei koskaan selviä miten käy).

Emmerdaleen minut koukutti joskus viime vuosituhannella Biff. Hän oli englantilaisen punakka sekä iholtaan että olemattomalta tukaltaan, roteva ja jotenkin täysin vastustamaton. Kun aloin katsomaan sarjaa, hän oli juuri pestautunut lady Taran autonkuljettajaksi ja muistaakseni heillä oli suhde. Minusta Biff oli ihana! Muistan ikuisesti hetken, kun Biff poistui sarjasta. Hänen piti mennä naimisiin sarjan silloin kaikkein puhtoisimman chicksin Kathyn kanssa, ja Kathy odotti alttarilla valkoisissaan niin lehmämäisen suurisilmäisenä että, blondatut hiukset tönkköinä, ja koko kylä istui kirkonpenkissä onnellisena kahden kylän nuoren liitosta. Mutta Biff pukeutui motoristiasuunsa, nousi pyörälleen, kaasutti auringonlaskua kohden kukkulalle, kääntyi vielä kerran katsomaan menneisyyteensä, Emmerdaleen, ja ajoi pois.

Eikä koskaan tullut takaisin, se sika! Ja minä odotin! Niin minä odotin! Monta vuotta katsoin niiden helkkarin Tatejen, Sugdeneiden, Dinglejen ja muiden pöndejen jekkuiluja ja ihailin kaljatuoppien täysinäisyyttä Villapakassa, mutta koskaan ei Biff tullut. Ehkä tämä opetti minulle jotain.

4. Saippuaooppera

Saippuooppera on juuri nyt tulossa kovaa vauhtia muotiin. Enkä tarkoita itse saippuaoopperoita eli huonoja ikuisesti jatkuvia iltapäivätelevisiosarjoja, vaan saippuaoopperan visuaalista ilmettä tai muotokieltä.

Saippuaooppera-lookissa on pohjimmiltaan kyse räikeästä kontrastista toisaalta upean viimeistellysti puvustettujen ja meikattujen näyttelijöiden ja toisaalta uskomattoman kökköjen lavasteiden ja erikoistehosteiden välillä. Kaikki kuvausrahat pannaan näyttelijöiden vaatteisiin ja hiuslakkaan, eikä senttiäkään tuhlata edes yhteen ulkokuvaukseen. Lopputulema on mahdollisimman epärealistinen, mikä on tarkoituskin.

Perustan väitteeni saippuaooperoiden hottiudesta yhteen (1) telkkarissa pyörivään mainokseen, joten tämä ei sitten ole ollenkaan tuulesta temmattua. Mainos on tietenkin Ralph Laurenin Polo Black, jossa suoraan Wall Street -elokusta temmattu sliipattu miesten mies kääntelee alussa studiossa avoauton rattia (tuulettimen puhaltaessa tupeerattuja hiuksia) ja päätyy lopulta pussailemaan jotain vähintään yhtä teennäisen näköistä naista. Aluksi mainos nauratti ja säälittikin, koska koko homma tuntui niin todella uskomattoman ankealta. Mitä enemmän mainosta kuitenkin katsoin, sitä nerokkaammaksi se on osoittautunut. Kyseessä ei nimittäin ole parodia, mainosta tehtiin ihan tosissaan, ja siihen on pantu ilmeisesti hyvin paljon rahaa.

Nerokkaan mainoksesta tekee se röyhkeys, miten tekijöillä on pokkaa väittää, että näin surkean näköinen tunnelma on nyt superviileää eli coolia. Ja onhan se, hitsi vieköön! Saippuaoopperoiden kulta-ajasta on nyt juuri sen verran aikaa, että Ridge on mahtavuutta.

Kuvassa keskellä: fasaani

Ensimmäisessä itse ottamassani valokuvassa on fasaani. Tai en ole ihan huippuvarma, oliko kuva ihan ikiensimmäinen, mutta ensimmäisen viiden joukossa se oli joka tapauksessa.

Fasaanit ovat melko harvinaisia niillä leveyspiireillä, joilla lapsuuteni vietin, mutta eräänä syyspäivänä huomasin pellolla yhden tuollaisen jättimäisen, upean kirjavan linnun. Tämä tapahtui siis niihin aikoihin, kun takapihaltamme vielä näkyi peltoa ja metsää silmän kantamattomiin, ja tunsimme kaikki lähinaapurimme, koska naapuritaloja ei ollut kuin kaksi.

No nostin tietysti heti valtavan äläkän, koska olin aivan varma, että havaintoni oli luultavasti lintubongauksen Suomen ennätys, jollei Euroopan ennätys. Iskäni ei ollut bongauksestani aivan yhtä innostunut kuin minä, mutta kertoi kuitenkin, että olin tehnyt erittäin harvinaisen fasaanihavainnon, ja haki minulle kameran, jotta voisin ikuistaa tapahtuman jälkipolville.

Kumpparit jalassa ja sydän pamppailen lähdin pellolle lähestymään tuota lintua, jolla oli mahdottoman hienon kuuloinen nimi. Siellä se pasteerasi rauhallisen oloisena ojan reunalla ja fasaanimaiseen tapaan päästi minut todella lähelle kamerani kanssa, ehkä viidentoista metrin päähän. Ehdin ottaa kolme kuvaa, ennen kuin tuo hölmö lintu vihdoin säikähti, pörähti lentoon ja hävisi metsään.

Tuon tapauksen jälkeen en enää fasaaneja lapsuudessani nähnyt, mutta ottamani valokuvat onnistuivat hienosti. Enhän minä niitä jaksanut katsoa kuin ehkä kerran, ennen kuin ne jäivät jonnekin laatikon pohjalle, mutta tulipahan kuvat otettua.

Me salamestarit

Valehtelin aiemmin kun väitin että suhteeni fasaaneihin alkoi vasta kun muutin nykyiseen kotiini.

En muistanut, että lapsena yksi lempikirjoistani oli Roald Dahlin Me salamestarit, joka on myöhemmin suomennettu myös nimellä Iskä ja Danny maailmanmestari (alkuperäinen nimi on Danny the Champion of the World). Kirjan tarinaan fasaanit liittyvät oleellisesti.

En ole lukenut kirjaa vuosiin, mutta muistaakseni siinä on pääosassa pieni Danny, joka elää asuntovaunussa maailman kivimmän iskänsä kanssa. Sitten Danny huomaa, että iskä häviää aina öisin jonnekin ja jossain vaiheessa selviää, että iskä käy salametsästämässä ison pahiksen tiluksilla. Sitten se iso pahis kai aikoi jotenkin tuhota salametsästysmahdollisuuden tai muuten vaan tappaa kaikki metsissään juoksentelevat fasaanit, joten iskän ja Dannyn on tehtävä jotain. He kehittelevät hillittömän nerokkaan juonen, joka perustuu siihen, että fasaanit rakastavat rusinoita. Ja lopulta pahaa sai muistaakseni palkkansa, eli ison pahiksen omaan omaisuuteensa kohdistuvat suunnitelmat menevät ihan pilluukseen. Voi olla ettei kirja kertonut mistään tämän suuntaisestakaan, koska monet lapsuusmuistot poikkeavat kovastikin todellisuudesta, mutta ei mua oikeestaan ees kiinnosta. Ihan hyvä juoni joka tapauksessa.

Roald Dahl rulettaa. Vitsi sen kirjat oli pienenä hyviä! Itse asiassa ne on edelleenkin. Pieni anarkia lastenkirjoissa on lähes maailman parasta. Mistä johtuikin mieleeni, että täytyy joskus testata pitääkö paikkansa, että fasaanit tykkää rusinoista.

(Kuvan on muuten tehnyt Quentin Blake. Hän on kuvittanut muitakin Dahlin kirjoja.)

Fazer ja fasaanit

Karl Fazer toi fasaanit Suomeen Saksasta. Kaikkea sekin ehti. Puuttui meidän eläimistöön. Voiko niin tehdä? Mennä vaikka jonnekin missä asuu tapiireja ja tuoda niitä tänne, ihan vaan koska huvittaa? Ei nykyään, ei Suomessa.

Mutta kovin oli erilaista 1900-luvun alussa rikkailla karamellitehtailijoilla. Niin vaan mentiin ihan minne haluttiin ja tehtiin maailmasta sellainen että miellytti. Jos ei ollut kotona mieluista metsästettävää niin tuodaan sitä tänne eikä jäädä kotiin itkemään. Kieltämättä Karlilla oli oikea asenne, ei voi ihmetellä miksi hän menestyi.

Ja koska Karl päätti 1900-luvun alussa metsästää Suomessa fasaaneja, on minunkin ikkunani alla nykyisin afrikkalainen valtava lintu pasteeraamassa.

3. Fasaani

Minulla ei ollut aiempaa suhdetta fasaaneihin ennen kuin muutin nykyiseen asuntooni. Pihallamme asuu fasaani. Se on suuri, sen siivet ovat selän takana ja se tepastelee vastapäisessä pusikossa hyvin aristokraattisesti ja herrasmiesmäisesti.

Joskus näen fasaanin astelevan naapurin seinän vieressä. Ikkunan kohdalla se kurottaa kaulaansa, kurkkaa nopeasti sisään ja jatkaa muina miehinä matkaansa. Kerran olen nähnyt fasaanin levittävän siipensä ja pyrähtävän aidalle. Se lintu on perkeleen iso.

Tuli, kulje kanssani

Saanen olla eri mieltä kolleegani Emmin kanssa punien soveltuvuudesta suomen kieleen. Äidinkielellämme voi tehdä eksponentiaalisesti ziljoonittain puneja, kun ottaa huomioon sijamuodot, jotka vääntävät ja kääntävät sanoja sikin sokin päittäin ristiin.

Huomaatko vajaa?




Mikäli tämä ei vielä riitä, on olemassa ihan normaalit homonyymit, kuten kuusi, vasta ja virpoa, joita vääntelemällä saa aikaan lauseen "Tulitko nyt vasta virpomasta?", joka ei tosin ole erityisen hyvä pun, mutta kuka sanoi, että punien pitäisikään olla hyviä?

Täten olen todistanut, että punit ovat todella käypiä lisöjä kielenkäyttöömme. Niin kerta.

P.S. Mikäli en kuule seuraavan viikon aikana hyvää suomennosta punille, siitä tulee täten virallinen suomen kielen sana, ihan niinq vaix sanasta sexi on jo tullu.