15. Tee

Ostin tänään teetä. Vihreää teetä. Aina kun minä juon teetä, se on vihreää. Siksi että se on terveydellisempää kuin musta tee. Valkoisesta teestä minä en tiedä. Tai niistä rooiboksista ja muista. Lienevätkö edes teetä vai vaan jotain yrttijuomia. Mutta minä tiedän, että vihreä tee on hyväksi ihmiselle: se nopeuttaa ruuansulatusta, ehkäisee vähäsen masennusta, hidastaa solujen rappeutumista ja ehkäisee syöpä. Ja saattaa se tehdä muitakin juttuja.

Harmi vaan että vihreä tee ei oikein maistu millekään. Vaikka pussia lilluttaisi vedessä tuomiopäivään niin ei vaan maistu. Mutta eipä sitä kaikkea voi ihminen saada.

Haihattelua

Minua vaivaa usein tunne, etten ikinä saavuta tavoitteitani. Että en ikinä saa opintojani loppuun asti suoritettua, enkä ikinä keksi mitään omaperäistä, eikä minusta tulekaan Suomen arvostetuinta intellektuellia. Tavoittelen liikoja, haihattelen niin kuin äitini sanoisi.

Katsoin eilen tositarinaan perustuvan elokuvan Valhe, jossa päähenkilö oli kesken lääkäriopintojensa romahtanut ja lopettanut tenteissä käymisen. Hänellä ei kuitenkaan ollut rohkeutta kertoa opiskelukavereilleen tapahtuneesta, vaan opiskeli useita vuosia suorittamatta mitään, valehteli valmistuneensa lääkäriksi, valehteli työpaikastaan, vaikka todellisuudessa istui kaiket päivät tyhjyyteen tuijottaen kahviloissa ja taukopaikoilla, ja lopulta tappoi vaimonsa, lapsensa ja vanhempansa.

Minä en halua tappaa ketään.

Katinkultaa kaikki vaan

Omat saavutukseni tuntuvat mielessäni menettävän merkityksensä melko pian niiden saapumisen jälkeen. Esimerkiksi tein hulluna töitä sen eteen, että pääsin kirkkain pistein sisään yliopistoon. Olin siitä kovin ylpeä ja pidin sitä isona saavutuksena. Hetken. Nyt seitsemän vuotta myöhemmin se tuntuu suorastaan itsestäänselvyydeltä. Mitäs muuta mun elämässä nyt olis voinut tapahtua: totta kai mä nyt yliopistoon pääsen, kaikkihan sinne pääsee. Jos haluaisin päästä uudestaan niin ihan helposti pääsisin, no prob. (no okei, maisterit saattaa päästä sisään yliopistoon muutenkin vähän helpommin kuin keskivertopaperit kirjoittaneet epäkypsät ylioppilaat).

Näin tuntuu käyvän vähän kaikille saavutuksilleni. Teen hulluna töitä saavuttaakseni jotain, ja sitten kun olen saanut sen, tuntuu ihan pöhköltä että tein niin paljon sen itsestäänselvyyden eteen. Siinähän se on, onpa kiva, mitä mä tälläkin teen. Ajokorttikin on ihan turhake vaikka NIIN paljon näin vaivaa, kyyneliä ja tuskaa sen eteen.

14. Saavutukset

On sanottu, että ihmiset eivät halua luopua saavutetuista eduista. Esimerkittäin, että jos on tottunut huruuttamaan töihin omalla autolla, ei halua enää siirtyä joukkoliikenteen käyttöön, vaikka tietäisikin, että se on kaikin puolin halvempaa, luonnolle edullisempaa ja usein jopa nopeampaa.

Ihmisen elämässä käy usein romahdus saavutetuissa eduissa kun ihminen muuttaa pois kotoa. Ei toki aina, kaikki eivät lähde kovin edukkaista oloista, tai lähtevät niinkin edukkaista oloista, että oloilla on varaa kustantaa samat edut jälkikasvunsa uuteen pytinkiin. No, mutta suurin osa meistä muuttaa pienempään asuntoon, joutuu itse laittamaan ruokansa, ostamaankin sen, maksamaan vuokraa, järjestämään itse siirtymisensä paikasta toiseen, pesemään ihan itse omat pyykkinsä jossain pelottavassa pesutuvassa jossa tarinan mukaan naapurin vähän kumma mammanpoika nyysii sun pikkuhousut.

Sitten ihminen joko pyrkii koko elämänsä saavuttamaan uudestaan saman elintason kuin hänellä oli pikkuisena. Tai pyrkii ehkä vähän ylemmäs. Tai sitten hän menee itseensä ja miettii, ja hoksaa, että ehkä minä en tarvitsekaan sitä kaikkea enää. Elämä rullaa ihan hyvin vaikkei mulla olekaan omaa saunaa, yli sataa neliötä, autoa, edes sauvasekoitinta. Mutta totta on, että niin monen pyykkikoneettoman vuoden jälkeen en perkele minä enää luovu pyykkikoneesta!

Herkkyystilassa

Minä olen nyt kovin herkkänä. Odotan puhelua (rupesin kirjoittamaan puhelinsoittoa, ja mietin, että ihan varppina tämän asian voi sanoa helpomminkin). Sen puhelun piti tulla eilen tai tänään, ja se saattaa vaikuttaa koko loppuelämäni suuntaan. En pysty mihinkään. Säpsähtelen. Tuntuu, että saatan oksentaa. En ole varma mitä haluan puhelimesta kuulla, molemmat vaihtoehdot tuntuvat tavallaan kauhistuttavilta.

En tiedä. Minä en pidä epävarmuudesta, mutta en välttämättä halua myöskään tietää. Koska uskon vakaasti, että tieto lisää tuskaa, ja sitten on se toinenkin hieno sanonta jossa on se luola ja soihtu ja lisää pimeyttä valaistavaksi. Huh huijaa. Ei pysy ajatus kasassa. Iho kihelmöi, silmäkuoppia särkee.

13. Herkkyydestä

Musiikissa tauko voi parhaimmillaan olla jumalallisen voimakas.

Olin tuossa puolisen vuotta sitten katsomassa Sigur Rossin aivan mahtavaa keikkaa Kulttuuritalolla. Keikka vaati paljon kuulijalta, koska musiikki on sen verran keskittymistä vaativaa, ja yleisö oli salissa kovasti hartaalla tuulella. Sigur Ros on niitä orkestereita, joiden fanit ovat lähellä uskonnollista lahkoa.

Suunnilleen puolessa välissä keikkaa orkesteri hiljensi vähitellen soittoaan, kunnes kaikki ääni loppui kesken kappaleen. Jokainen soittaja jähmettyi paikalleen.

Paikalle saapunut yleisö osoitti valtavan hienoa tilannetajua, eikä pitänyt minkäänlaista ääntä, vaikka tauko kesti ja kesti. Tunnelma salissa oli uskomattoman hieno. Lopulta useiden minuuttien tauon jälkeen (tai siltä se tuntui) kuin yhdestä iskusta orkestri jatkoi taas soittoa.

En osaa sanoa, mikä teki hetkestä niin upean. Ihmiset, musiikki, ympäristö. Kaikki yhdessä varmaankin. Mutta luulen, että muistan tuon hetken varmaan ikuisesti.

Tauko telviissiossa

Telkkarisarjoilla on ikävä tapa jäädä tauolle. Ehdin juuri pari päivää sitten mietiskellä tyytyväisenä myhäillen, että onpas kivaa kun Gilmoren tyttöjen tuotantokausi tuntuu kestävän ikuisuuden eikä jätä minua koskaan, niin se ruoja olikin jo jäänyt tauolle! Täysin ilmoittamatta jätti minut. Ja jäi vielä niin tiukkaan kohtaan. On ihan kiva, ettei enää tarvitse joka sunnuntai muistaa ajastaa boksia ja toivoa sitten sormet ja varpaat ristissä, että jakso todella menisi nauhalle (mulla ja Topfieldillä on jotain erimielisyyksiä siitä miten se pitäis ajastaa). Eikä kesällä tartte telsua muutenkaan kattoo kun voi olla pihahommissa ja lontustella ympäri kesäistä Helsinkiä.

Mutta en tiedä miten selviän ilman Lorelaita ja Rorya! Ehdin taas tottua heihin. Ja Lorelai meni vielä sössimään elämänsä tosi tehokkaasti. Olisihan siitä tietenkin pitänyt tajuta, että kyseessä on kauden päätös, kun kaikki asiat muussitaan yhdessä jaksossa kauheisiin cliffhangereihin. Mut ajattelin, että koska Greyn anatomiassakin tehtiin tuotantokauden viimeiset viisi jaksoa pelkkiä cliffhangereita, ja silti se aina jatkui, että tämä on nyt trendi, eikä GT:kään tietenkään jätä minua. Whatever, nyt menee jo vähän ohi aiheesta. Ja aiheessahan minä tahdon pysyä.

Sitten GT palaa ehkä vuoden päästä ja mulla menee taas kuukausitolkulla ennen kuin kiinnostun niiden pöhköjen pälättäjien ongelmista. Vähän niin kuin Lost. Harmitti hulluna kun tuotantokausi loppui, mutta nyt jo mietin että vitsi kun se tulee taas elokuussa kun emmä oikein enää jaksais sitä, mutta pakkohan se on, kun se on niin iso juttu populaarikulttuurisesti tai jotain (mikään ei liity siihen, että Sawyer on hottis).

Että entäpä jos telsukanavat vaan ostais sarjan, venais niin kauan että valmistaminen on lopetettu (tai muutaman vuoden ainakin, jos on kyse esmes Simpsoneista jotka jatkuu ikuisesti), ja sitten alkais posottaa sarjaa menemään suoraan vaan alusta loppuun. Musta olis paljon parempi!

Ostotauko

Minulla on ollut elämäni pisin tauko ostamisessa. Tai niinkö oonhan mä tietty ostanu ruokaa ja sellasta, mutta mitään tarpeetonta en ole ostanut kuukausiin. Kuten vaatteita. Tai kirjoja. Tai elokuvia. Kaikki nämä ovat toki tarpeellisia ihmiselle, mutta mulla on niitä jo. Paljon. Varsinkin kirjoja.

Tämä tauko johtuu minusta riippumattomista syistä. Tai ehkä vähän minusta riippuvistakin. Olen itse tehnyt ne ratkaisut, jotka ovat johtaneet tähän toivottomaan köyhyyteen, mutta jostain syystä silti näen mieluummin itseni syyttömänä tähän kurjaan tolaan. Tai no, kurjaan ja kurjaan. Kai se riittää että ihmisellä on koti, ruokaa, rakkautta ja vettä. Ja silloin tällöin rahua tuopposeen. Ja kirjoja on jo valmiiksi lukemattomia ja elokuvia katsomattomia ja telsusta rupluttaa lisää boksille jatkuvasti. Vaatteitakin on, rumia, mutta on.

En tiedä onko tämä tauko tehnyt mulle jotenkin hyvää. Luulen että se selviää vasta kun tauko päättyy, eikä loppua näy. Tällä hetkellä tuntuu, että tämä ostotauko on saanut minut himoitsemaan tavaroita. Tavaroita joita en ennen edes ajatellut. Olen aina ollut vähäostoinen ihminen enkä koskaan ostanut mitään kallista. Mutta nyt huomaan tuumivani silloin tällöin, että kun pääsen taas raha-apajille, niin voi v*ttu mä ostan maailman kalleimmat kengät tai neljät ja kuudet maailman kalleimmat farkut jotka on sivelty kullalla ja kaikki maailman timantit ja ja ja... Että semmosta.

12. Taukon loppu

Kun tauko loppuu, on monasti vaikea keksiä, miten pääsisi taas vauhtiin. Tauko on joko hyvästä taikka pahasta tai sitten ei kumpaakaan niistä, riippuen siitä, onko taukoon ollut jotain syytä ja onko halua lopettaa tauko. Toisaalta aina on jokin asia taukolla, kun tekee jotain toista asiaa. Niin kuin vaikka kun kirjoittaa höpöhöpöjä intterwebbiin, on elämän paras aika tauolla.

Tauko on myös kiva sana taivuttaa väärin. Taukon, taukosta, taukoin. Ja taukohan kuulostaa sitä paitsi ihan nimeltä! Kauko, Reijo, Tauko, Haiku, Risto.

Kun tauko loppuu on ihan tauoton kesäfiilis!