Tilattomuus

Mulla ei ole omaa tilaa. Sellaista aluetta maailmassa joka olis vaan mun. Eikä se mua haittaa. Mä en usko, että ihmistä on luotu asumaan ja olemaan yksin. Suomessa on muutenkin pimeää ja kurjaa niin ison osan vuotta, että on tosi outoa, että täällä ihmiset pakotetaan vielä kärsimään siitä yksin. Pidetään jotenkin tosi kummana, jos ihminen ei heti kun täyttää kuustoista käytä suurinta osaa ajastaan kotoa pois muuton suunnitteluun. Mä en muuttanu pois kotoo ennen kun oli pakko, musta siellä oli kivaa asua. Oli aina keittiössä joku jonka kans jutella tai riidellä. Sitten oon asunu yksin muutamaan otteeseen, enkä tykänny yhtään. Mä haluun jutella jonkun kanssa iltaisin ja aamuisin mulkoilla toista aamumurjottajaa ja pestä yhteistä pyykkiä ja tehdä yhteistä ruokaa. Musta kommuuniasuminen on hieno keksintö. Samoin mun mielestä on ihan loistavaa muuttaa saman tien yhteen kun tapaa potentiaalisen poikaystävän, ainahan voi muuttaa pois.

Sitten koko angstinen nuoriso asuu yksinään pieniä koppeja ja kaikki leskimummot yksinään toisia koppeja ja kaikki on muuttunu ihan vihamielisiksi ja epäsosiaalisiksi eikä kukaan auta toista ja itsemurhaluvut hipoo taivaita. Mitä vittua se sellainen on?

Minusta on suoranaista paskaa väittää, että pitää osata olla yksin ennen kuin voi olla toisen kanssa. Ei minun ainakaan olis tarvinnu, olisin säästyny monelta itkulta ja yksin pimeässä vietetyltä illalta jos en olis joutunut asumaan yksin. Kyseessä ei ole yleispätevä sääntö ja minä en aio enää ikinä asua yksin, eikä minua kukaan voi pakottaa! Jos vanhana joudun leskeksi niin muutan johonkin hurvittelevien eläkeläisten palvelutaloon missä on hurja meininki.

(totuuden nimissä haaveilen joskus omasta työhuoneesta jossain kaupungilla jonne voisin virittää Cry-Baby-julisteeni seinälle ja silloin tällöin haaveillen tuijottaa Johnny Deppiä... mutta sen enempää omaa tilaa en tarvi!)