Kuvassa keskellä: fasaani

Ensimmäisessä itse ottamassani valokuvassa on fasaani. Tai en ole ihan huippuvarma, oliko kuva ihan ikiensimmäinen, mutta ensimmäisen viiden joukossa se oli joka tapauksessa.

Fasaanit ovat melko harvinaisia niillä leveyspiireillä, joilla lapsuuteni vietin, mutta eräänä syyspäivänä huomasin pellolla yhden tuollaisen jättimäisen, upean kirjavan linnun. Tämä tapahtui siis niihin aikoihin, kun takapihaltamme vielä näkyi peltoa ja metsää silmän kantamattomiin, ja tunsimme kaikki lähinaapurimme, koska naapuritaloja ei ollut kuin kaksi.

No nostin tietysti heti valtavan äläkän, koska olin aivan varma, että havaintoni oli luultavasti lintubongauksen Suomen ennätys, jollei Euroopan ennätys. Iskäni ei ollut bongauksestani aivan yhtä innostunut kuin minä, mutta kertoi kuitenkin, että olin tehnyt erittäin harvinaisen fasaanihavainnon, ja haki minulle kameran, jotta voisin ikuistaa tapahtuman jälkipolville.

Kumpparit jalassa ja sydän pamppailen lähdin pellolle lähestymään tuota lintua, jolla oli mahdottoman hienon kuuloinen nimi. Siellä se pasteerasi rauhallisen oloisena ojan reunalla ja fasaanimaiseen tapaan päästi minut todella lähelle kamerani kanssa, ehkä viidentoista metrin päähän. Ehdin ottaa kolme kuvaa, ennen kuin tuo hölmö lintu vihdoin säikähti, pörähti lentoon ja hävisi metsään.

Tuon tapauksen jälkeen en enää fasaaneja lapsuudessani nähnyt, mutta ottamani valokuvat onnistuivat hienosti. Enhän minä niitä jaksanut katsoa kuin ehkä kerran, ennen kuin ne jäivät jonnekin laatikon pohjalle, mutta tulipahan kuvat otettua.