Ainoa saippuaooppera, jota tunnustan vakavissani seuranneeni on Emmerdale. Olen toki katsonut muitakin, kuten Dallasta (sic), Dynastiaa, Kauniita ja rohkeita, Tunteita ja tuoksuja, Salkkareita, sitä yhtä nuorille suunnattua englantilaista ja sitä yhtä amerikkalaista joka tuli joskus miljoona vuotta sitten yhtenä kesänä ja siinä oli kaksoset joiden nimet oli Sonni ja Solita, eikä koskaan selvinnyt miten niille kävi (mikä lienee juuri saippuasarjojen menestyksen salaisuus, ettei koskaan selviä miten käy).
Emmerdaleen minut koukutti joskus viime vuosituhannella Biff. Hän oli englantilaisen punakka sekä iholtaan että olemattomalta tukaltaan, roteva ja jotenkin täysin vastustamaton. Kun aloin katsomaan sarjaa, hän oli juuri pestautunut lady Taran autonkuljettajaksi ja muistaakseni heillä oli suhde. Minusta Biff oli ihana! Muistan ikuisesti hetken, kun Biff poistui sarjasta. Hänen piti mennä naimisiin sarjan silloin kaikkein puhtoisimman chicksin Kathyn kanssa, ja Kathy odotti alttarilla valkoisissaan niin lehmämäisen suurisilmäisenä että, blondatut hiukset tönkköinä, ja koko kylä istui kirkonpenkissä onnellisena kahden kylän nuoren liitosta. Mutta Biff pukeutui motoristiasuunsa, nousi pyörälleen, kaasutti auringonlaskua kohden kukkulalle, kääntyi vielä kerran katsomaan menneisyyteensä, Emmerdaleen, ja ajoi pois.
Eikä koskaan tullut takaisin, se sika! Ja minä odotin! Niin minä odotin! Monta vuotta katsoin niiden helkkarin Tatejen, Sugdeneiden, Dinglejen ja muiden pöndejen jekkuiluja ja ihailin kaljatuoppien täysinäisyyttä Villapakassa, mutta koskaan ei Biff tullut. Ehkä tämä opetti minulle jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti