Omat saavutukseni tuntuvat mielessäni menettävän merkityksensä melko pian niiden saapumisen jälkeen. Esimerkiksi tein hulluna töitä sen eteen, että pääsin kirkkain pistein sisään yliopistoon. Olin siitä kovin ylpeä ja pidin sitä isona saavutuksena. Hetken. Nyt seitsemän vuotta myöhemmin se tuntuu suorastaan itsestäänselvyydeltä. Mitäs muuta mun elämässä nyt olis voinut tapahtua: totta kai mä nyt yliopistoon pääsen, kaikkihan sinne pääsee. Jos haluaisin päästä uudestaan niin ihan helposti pääsisin, no prob. (no okei, maisterit saattaa päästä sisään yliopistoon muutenkin vähän helpommin kuin keskivertopaperit kirjoittaneet epäkypsät ylioppilaat).
Näin tuntuu käyvän vähän kaikille saavutuksilleni. Teen hulluna töitä saavuttaakseni jotain, ja sitten kun olen saanut sen, tuntuu ihan pöhköltä että tein niin paljon sen itsestäänselvyyden eteen. Siinähän se on, onpa kiva, mitä mä tälläkin teen. Ajokorttikin on ihan turhake vaikka NIIN paljon näin vaivaa, kyyneliä ja tuskaa sen eteen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti